Näytteiden valokuvaaminen

Jotta näytettä ei tarvitsisi käsitellä vaan sitä koskeva tutkimuksen tarvitsema tieto voitaisiin välittää sähköisesti, tarvitaan siitä digitaalinen kopio. Yleensä tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa valokuvaa, tai niistä koostuva kokonaisuutta.

Vaatimukset valokuvalle sekä sen yksityiskohtaisuudelle ja muulle laadulle riippuvat kuvan käyttötarkoituksesta (siis yleensä tutkijan tarpeista) sekä käsiteltävästä eliöryhmästä (Taylor 2005, Harvard College 2006, keskustelu 10.3.2008, Gunilla Ståhls). Jos tarkoituksena on pelkästään esittää yleiskuva näytteestä, ilman erikoisvälineitä ja suunnittelematta otettu pintapuolinen kuva näytteen ulkonäöstä voi riittää (Taylor 2005). Jos kuvaa taas käytetään tutkimustyön pohjana, siinä täytyy olla nähtävillä hyvin yksityiskohtaisia tuntomerkkejä (Ariño & Galicia 2005, Taylor 2005, Harvard College 2006).

Periaatteessa valokuvaustekniikka on kehittynyt jo niin pitkälle, että valokuvilla voidaan joissain tilanteissa korvata näyte taksonomisessa tutkimustyössä kokonaan (Ariño & Galicia 2005, Harvard College 2006). Tällöin kuitenkin valokuvan on oltava niin yksityiskohtainen, että kaikki oleelliset tuntomerkit ovat nähtävillä samaan tapaan kuin ne ovat nähtävillä näytteessä itsessään (Ariño & Galicia 2005). Se mikä on oleellinen tuntomerkki, riippuu paljon eliöryhmästä. Tuntomerkki voi olla esimerkiksi värisävy, koko tai mittasuhde (Ariño & Galicia 2005, Harvard College 2006). Monilla eliöryhmillä on toki tuntomerkkejä, joita ei täysin voida kuvata.

Olisi hyvä että näytteet valokuvattaisiin niin huolellisesti, että myös uusien (potentiaalisten) tuntomerkkien löytäminen kuvista olisi mahdollista (Ariño & Galicia 2005). Kaikkia tulevaisuuden tarpeita ei kuitenkaan pysty ennakoimaan, joten näytteitä tullaan todennäköisesti joka tapauksessa valokuvaamaan (tai muulla tavalla toisintamaan, esim. 3D-skannaamaan) tulevaisuudessa (Taylor 2005).

Yksityiskohtaisuuden lisäksi valokuvien tulee olla tarkkoja (accurate), täsmällisiä (precise) ja kaikin tavoin totuudenmukaisia ja objektiivisia (Ariño & Galicia 2005, Taylor 2005). Jos nämä kriteerit eivät täyty, näytteitä ei ehkä käytetä tutkimuksessa tai tuloksista tulee epäluotettavia. Näytteet voidaan tällöin joutua valokuvaamaan pian uudelleen paremmalla tavalla.

Valokuvaamisessa tulee eteen erilaisia teknisiä ongelmia, jotka täytyy ratkaista, jotta kuva täyttäisi em. kriteerit. Tekniikan kehittyessä kuvien heikkoudet suhteessa näytteisiin ovat vähenemässä (Ariño & Galicia 2005). Ariño ja Galicia (2005), Häuser ym. (2005a), Morris (2005a) ja Riedel (2005) esittelevät teknisiä ongelmia ja niiden ratkaisumalleja tarkemmin. Käsittelyn kohteena ovat mm. valaistus, tarkennus, väritys ja erilaiset optiset ongelmat.

Kriteerien täyttämisen vaikeus riippuu myös mm. eliöryhmästä, näytteiden talletustavasta, koosta ja kunnosta (Hurst & Siebert 2005, Riedel 2005, Taylor 2005). Valmiiden kaksiulotteisten (litteiden) mikroskooppipreparaattien valokuvaaminen vaatii erilaisia laitteita ja taitoja kuin esimerkiksi suurikokoisten kalojen tai kiiltävien ja kolmiulotteisten hyönteisten kuvaaminen (vertaa esim. Fritze 2005 (alkueläimet), Hurst & Siebert 2005 (kalat), Häuser ym. 2005a (perhoset) ja Riedel 2005 (kovakuoriaiset)).

Lisäksi useinkaan yhden valokuvan ottaminen ei riitä. Kuvia tarvitaan useasta suunnasta ja useilla eri tavoilla kuvattuna. Kukin tutkimuksessa käytettävä kuva täytyy ehkä koostaa useammasta valokuvasta. Tällöin kuvausprosessista tulee huomattavasti monimutkaisempi ja se vie enemmän aikaa (Fitze 2005, Riedel 2005).

Joissain tilanteissa kuva voi olla parempi tutkimuskappale kuin itse näyte. Morfometriassa mitataan eliöiden ulkoisia tuntomerkkejä taksonomian tarpeita varten. Mittausten tekeminen digitaalisesta valokuvasta voi olla helpompaa ja helpommin toistettavaa kuin mittaaminen suoraan näytteestä. Lisäksi näytteen vaurioitumisen vaara on pienempi (Ariño & Galicia 2005). Toisaalta kuvaa ei voi käännellä, joten näytettä ei voi vapaasti tarkastella eri asennoissa.

Seuraavassa käsittelen valokuvausprosessia tarkemmin erityisesti kovakuoriaisnäytteiden kannalta. Häuserin ym. (2005b) kirjassa ja Harvardin yliopiston valokuvausoppaassa (Harvard College 2006) pohditaan valokuvaamista laajemmin sekä annetaan yksityiskohtaisempia ohjeita erilaisten tyyppinäytteiden valokuvaamisesta ja muista näytevalokuviin liittyvistä asioista.

Valokuvausprosessi

Muutaman valokuvan ottaminen onnistuu vähällä suunnittelulla, mutta jos kuvattavana on paljon näytteitä taksonomisiin tarkoituksiin, on syytä suunnitella huolella koko kuvausprosessi, jotta se saataisiin sujuvasti päätökseen. Muuten kuvaaminen voi venyä esimerkiksi siksi jos kuvia joudutaan ottamaan uudestaan tehtyjen virheiden takia. Hyvien valokuvien ottaminen vaatii paitsi laitteita, myös taitoa ja aikaa (Hurst & Siebert 2005, Taylor 2005).

Valokuvausprosessi riippuu paljon eliöryhmästä ja kuvien käyttötarkoituksesta. Prosessi voidaan esittää kuvana:

Kuva 7: Kuvausprosessin päävaiheet. Punaiset katkoviivanuolet kuvaavat näytteen ja siniset yhtenäiset nuolet valokuvatiedostojen kulkua.

Valokuvausprosessin yksityiskohdat vaihtelevat riippuen eliöryhmästä, säilöntämenetelmistä ja kuvien käyttötarkoituksesta. Näytteiden valmistelu kuvaamista varten ja itse kuvaaminen eroaa huomattavasti esimerkiksi kuivatuilla kasvinäytteillä, elävillä esitumallisilla, nesteeseen säilötyillä kaloilla ja neulatuilla hyönteisillä (Ariño & Galicia 2005, Fitze 2005, Hurst & Siebert 2005, Häuser ym. 2005a, Riedel 2005, Taylor 2005).

Valmistelu ja valokuvaaminen

Ensin näyte on valmisteltava kuvauskuntoon. Kovakuoriaisilla erot kiinnitystavoissa (esim. neulaus ja liimaus lapulle) vaikuttavat siihen, miten näytettä täytyy käsitellä kuvattaessa, tai millaisia kuvia näytteestä saa. Esimerkiksi kuvattaessa suurta määrää liimattuja näytteitä on vaihtoehtona käytännössä valokuvata näyte pintapuolisemmin korttiin kiinnitettynä (vatsapuoli jää tällöin piiloon) tai hoitaa kuvaaminen samalla kun näyte muutenkin irrotettaisiin, esimerkiksi revisiotutkimuksen yhteydessä (Riedel 2005). Neulattujen näytteiden valokuvaaminen on yksinkertaisempaa.

Kovakuoriaisten määritys perustuu usein genitaaleihin. Jos näytteen halutaan olevan määritettävissä kuvasta, täytyy ne preparoida ja kuvata erikseen. Etenkin tämä työ on syytä jättää eliöryhmän tuntevalle henkilölle (Riedel 2005, Harvard College 2006).

Näytteet vaativat joskus puhdistusta, jotta tuntomerkit olisivat nähtävillä. Liika puhdistus voi kuitenkin johtaa näytteen vaurioitumiseen (Riedel 2005). Tyyppinäytteet ovat luonteestaan johtuen tavallisesti keskimääräistä vanhempia, joten ne voivat vaatia myös enemmän puhdistusta. Myös etikettien valmisteluun täytyy varata aikaa.

Valokuvaustekniikat vaihtelevat paljon myös lajiryhmien sisällä, vaikka joillakin ryhmillä niitä on yritetty standardoida jo pitkään. Standardointi olisi tarpeen, jotta eri paikoissa otettuja kuvia voitaisiin vertailla (Häuser ym. 2005a).

Kovakuoriaisten koko vaihtelee 0,25 millimetristä 160 millimetriin. Pienimpien yksilöiden ja näytteiden osien (esimerkiksi genitaalien) kuvaamiseen tarvitaan mikroskooppiin liitettyä kameraa, kun taas suuremmat voidaan usein kuvata tavallisella digitaalikameralla ja makro-objektiivilla (Riedel 2005, Harvard College 2006). Jos valokuvattavassa kokoelmassa on erikokoisia yksilöitä, kannattaa kuvausjärjestys suunnitella etukäteen. Muuten objektiivia voi joutua vaihtamaan tiheästi, mikä kokemukseni perusteella hidastaa kuvaamista huomattavasti.

Valotus

Kameran digitaalikenno tai filmi mukautuu valaistukseen huonommin kuin ihmisen silmä: se ei pysty tallentamaan suuria valaistuseroja. Lisäksi valokuvaa katseltaessa valaistusta ei voi säädellä tai siirtää samaan tapaan kuin itse näytettä tutkittaessa. Tuloksena on helposti kuvia, joissa on ali- tai ylivalottuneita kohtia. Tällöin osa näytteestä jää liian tummaksi tai vaaleaksi tuntomerkkien havaitsemista varten (Ariño & Galicia 2005).

Näytteen laatu vaikuttaa valaistuserojen syntyyn. Kovakuoriaisilla valaistuserot ovat tavallisesti keskimääristä suurempia koska ne ovat usein kiiltäviä ja sileäpintaisia (Riedel 2005). Valotusta voi tasoittaa sijoittamalla valaisimia eri puolille näytettä. Lisäksi voidaan käyttää valaisimia tai apuvälineitä, joiden avulla valaiseva pinta tehdään mahdollisimman laajaksi. Tällöin valo ulottuu joka puolelle näytettä tasaisemmin (Riedel 2005). Ariño ja Galicia (2005), Riedel (2005) sekä Taylor (2005) antavat ohjeita erilaisten valaisinjärjestelmien käyttöön.

Valotusta voi jonkin verran parantaa myös jälkikäteen digitaalisella kuvankäsittelyllä (Riedel 2005). Voimakkaasti yli- tai alivalottuneista kohdista ei tällä tavalla voida kuitenkaan tuoda esille yksityiskohtaisia tuntomerkkejä.

Ratkaisuna voi myös olla ottaa näytteestä monta eri kuvaa eri valotusasetuksilla ja yhdistää oikein valottuneet kohdat yhdeksi kuvaksi tähän tarkoitukseen suunnitellulla ohjelmalla. Tätä HDR-tekniikaksi (High Dynamic Range) kutsuttua menetelmää käytetään nykyään maisemakuvauksessa (Kuva 8). Riedel (2005) tuo esille HDR-kuvauksen periaatteen biologisten näytteiden kuvaamisessa, mutta esittelee miten kuvat voidaan yhdistää käsin tavallisen Adobe Photoshop -kuvankäsittelyohjelman avulla. En ole kuitenkaan tietoinen automaattisten HDR-ohjelmistojen käytöstä tässä yhteydessä, joten kokeilin menetelmää erilaisten näytteiden valokuvaamisessa.

 
Kuva 8: HDR-tekniikalla tehty maisemakuva. Sekä varjo- että valokohdissa on nähtävissä yksityiskohtia, jota tavallisesti jäisivät ali- tai ylivalottumisen takia näkymättömiin. (Kuvaaja nimimerkki "FFFF !", kuvan käyttö Creative Commons -lisenssillä Attribution-Share Alike 2.0 Generic.)

Kokeilujeni perusteella yksinkertaisella valaistusjärjestelmällä valaistuksen saa helposti järjestettyä niin tasaiseksi, että HDR-tekniikka ei enää ratkaisevasti paranna kuvien laatua useimpien näytteiden kohdalla (Kuva 9). HDR-kuvissa valaistus on hieman tasaisempi kuin perinteisellä tavalla kuvatuissa, mutta tuntomerkit näkyvät silmämääräisesti arvioituna molemmissa yhtä hyvin. HDR-kuvassa on kuitenkin lievää epäterävyyttä, joka voi olla HDR-ohjelman aiheuttamaa.

 
Kuva 9: Kiiltävä kovakuoriainen (etiketin mukaan Heterorhina elegans Fabr.) kuvattuna HDR-tekniikalla (vasemmalla), yhtenä kuvana (keskellä) sekä yhtenä kuvana, jonka valotusta on säädetty jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmassa (oikealla). Kaikki on valaistu menetelmäosiossa kuvatun "purkin" avulla.

Yhden hyvän valaistusjärjestelmän toteuttaminen on helpompaa kuin HDR-tekniikan käyttö kaikkien näytteiden kohdalla. Tästä syystä kannattaa keskittyä hyvän valaistuksen järjestämiseen. On kuitenkin huomattava että valaistusjärjestelmä vaikuttaa merkittävästi siihen miltä näyte näyttää kuvissa (Kuva 10). Tästäkin syystä valokuvaus- ja valaisutapa kannattaa dokumentoida.

 
Kuva 10: Kaksi näytettä (etikettien mukaan Agithus surinamensis vasemmalla ja Chrysochroa fulgurans oikealla) kuvattuna loistevalaisimilla ilman kuvan 1 valoa sirottavaa purkkia (yllä) ja purkin kanssa (alla). Näytteiden pintarakenne ja väritys näyttää erilaiselta riippuen valaistuksesta.

HDR-tekniikasta saattaa olla hyötyä muiden kuin valokuvaamieni kovakuoriaisnäytteiden valokuvaamisessa. HDR-tekniikan käyttöä kannattaisi tutkia syvemmin seuraavanlaisilla näytteillä:

• Näytteet, joiden muoto estää näytteen valaisemisen tasaisesti joka kohdasta. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kallot. Kovakuoriaisilla vastaava ongelma voi syntyä näytteillä, joissa on syviä painaumia tai raajojen (tms. ulokkeiden) varjostamiksi jääviä kohtia.
• Näytteet, joissa on sekä hyvin tummia että hyvin vaaleita alueita.
• Läpivalaisumikroskoopilla tarkasteltavat näytteet, joissa on eripaksuisia ja siten erilaista valaistusta vaativia kohtia.

Kovakuoriaisten valokuvaamisessa HDR-menetelmän soveltamista hankaloittavat kuitenkin tarkennuksen ongelmat.

Tarkennus

Mikroskoopin ja kameran makro-objektiivin syvyysterävyys on pieni, jonka takia vain hyvin litteitä näytteitä tarkasteltaessa koko näyte on yhdellä kertaa tarkka (Ariño & Galicia 2005). Kolmiulotteisista, mikroskopointia vaativista näytteistä ei voida ottaa yhtä kuvaa, jossa koko näyte olisi aivan tarkka.

Ratkaisuna on montaasitekniikka, jossa näytteestä otetaan useita (jopa kymmeniä) kuvia tarkentaen jokainen niistä eri kohtaan näytettä. Näistä voidaan ohjelmallisesti koota kuvamontaasi, jossa näytteen jokainen kohta on tarkka (Riedel 2005, keskustelu 5.3.2007, Jyrki Muona).

Kolmiulotteisuus

Valokuvan voi ottaa vain yhdestä suunnasta, mutta tuntomerkkejä on eri puolilla näytettä. Yksi kuva tai kuvamontaasi ei siis riitä, jos tutkijalle on oleellista tarkastella näytettä eri puolilta (Ariño & Galicia 2005). Ratkaisuna on ottaa näytteestä useita valokuvia eri puolilta. Näin syntyneistä kuvista voidaan myös koota ohjelmallisesti näytteen kolmiulotteinen malli, jota voidaan käännellä ja tarkastella monesta eri suunnasta (Ariño & Galicia 2005, van Zanten ym. 2005). Näyte voitaisiin kuvata eri puolilta myös videona (keskustelu 11.2.2008, Jyrki Muona).

Väritys

Valokuvien värinhallinta on monimutkaista. Vallitsevan valon spektri määrää millaisiksi kuvauskohteen värit valokuvassa muodostuvat. Spektriin vaikuttaa valonlähde sekä mahdollisesti valon heijastamiseen tai sirottamiseen käytettävät välineet (Ariño & Galicia 2005, Morris 2005a, Riedel 2005, keskustelu 28.3.2008, Ritva Talman, Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo). Luonnollisen värimaailman tallentamiseen kannattaa kuitenkin paneutua, jos käsiteltävässä näytteessä on värituntomerkkejä.

Ariño ja Galicia (2005) pitävät tärkeänä että näytteen valaisemiseen käytetään täysspektrilamppuja. Vähimmillään valkotasapaino on säädettävä vallitsevan valon mukaisesti aina valaistuksen muuttuessa. Tämä kannattaa tehdä kamerassa mahdollisimman tarkasti ennen valokuvien ottamista esimerkiksi kuvaamalla harmaakorttia. Toinen vaihtoehto on muokata väritystä ohjelmallisesti jälkikäteen kompensoimaan valonlähteen spektriä (Ariño & Galicia 2005). RAW-muotoisia kuvia käytettäessä valkotasapainon säätö voidaan tehdä kokonaan jälkikäteen (Ariño & Galicia 2005, Riedel 2005). Helpointa tämä lienee, jos kuvassa on mukana harmaakortti tai muu neutraalin harmaa kohde. Harmaakortti auttaisi myös valotuksen säätämisessä (ks. myös Taylor 2005).

Jos kuvia katsellaan tietokonenäytöltä, on myös näytön oltava oikein säädetty, jotta värit näkyisivät mahdollisimman luonnollisina (Riedel 2005, Häuser ym. 2005a, Morris 2005a). Tämän tekeminen jää loppukäyttäjän vastuulle, eli kuvia verkon kautta välitettäessä kokonaan eri henkilöille.

Muuta valokuvaamiseen liittyvää

Valokuviin kannattaa ottaa mukaan mittakaavan osoittava asteikko, jotta näytteen tarkka koko selviää suoraan kuvasta. Suurimman tarkkuuden saavuttamiseksi mitan tulee olla mahdollisimman pitkä (Ariño & Galicia 2005, Riedel 2005). Tällaisena toimii hyvin useimmilla näytteillä millimetripaperi. Mitta-asteikko voidaan myös liittää kuvaan jälkikäteen ohjelmallisesti, kunhan kuvan koko on ensin määritetty (Riedel 2005).

Taustaväriin kannattaa myös kiinnittää huomiota, jotta näytteen ja taustan välinen valoisuusero ei olisi liian suuri tai pieni (Riedel 2005). Jos tausta on samanvärinen kuin näyte, voi näytteen ääriviivojen hahmottaminen olla vaikeaa. Häuser ym. (2005a) mukaan paras perustaustaväri on harmaakorttia (18 % harmaa) vaaleampi harmaa.

Kuvaa voidaan myös parantaa muun muassa siistimällä taustaa (voi olla tärkeää läpikuultavia kohteita valokuvattaessa) ja tarkentamalla kuvaa ohjelmallisesti jälkikäteen (Riedel 2005). Lisäksi kannattaa säätää kuvan sävyalue mahdollisimman laajaksi, jolloin musta kohde näyttää kuvassakin mustalta ja valkoinen valkoiselta, eikä harmaalta (Taylor 2005, Riedel 2005). Tämä onnistuu parhaiten jos valokuvassa on mukana värikartta, jossa on valkoiseksi ja mustaksi tunnettuja alueita (Taylor 2005).

Jos yhden näytekuvan tuottamiseen käytetään useampaa tekniikkaa, voi kuvien määrä muodostua ongelmaksi. Jos valotuksen korjaaminen vaatii kolme kuvaa, tarkennuksen korjaaminen 30 ja kolmiulotteisuus kuusi kuvaa, tarvitaan yhdestä näytteestä yhteensä 3×30×6 = 540 kuvaa. Jos jokainen kuva otetaan RAW-muodossa (jotta värien säätö jälkeenpäin on mahdollista) ja suurella resoluutiolla, tilaa tarvitaan arviolta kymmenen megatavua kuvaa kohti, eli yhteensä noin viisi gigatavua jokaista näytettä kohti. Näin suuren kuvamäärän hallinta ja arkistointi on hankalaa.

Kuvien tuottajalle yksinkertainen tapa olisi ottaa näytteestä useita kuvia, ja tarjota nämä kuvat loppukäyttäjille sellaisenaan. Tämä kuitenkin hankaloittaa kuvien käyttöä loppukäyttäjän näkökulmasta, mikä voi johtaa vähäiseen käyttöön. Prosessointityön (esim. montaasitekniikka) jättäminen kunkin käyttäjän omalle vastuulle johtaa myös päällekkäiseen työhön ja vaikeuttaa tulosten vertailtavuutta. Prosessointi kannattaakin tehdä ennen valokuvien julkaisua.

Kuvien arkistointi

Crick (2005) jakaa valokuvausprosessissa syntyvät kuvatiedostot kolmeen ryhmään:

1. Arkistotiedostot (archival files) ovat digitaalikamerasta saatuja alkuperäisiä, muuttamattomia tiedostoja.
2. Master-tiedostot (master files) on tehty arkistotiedostoista muokkaamalla sellaisiksi, että kuvia voitaisiin mahdollisimman hyvin käyttää tutkimuksessa.
3. Toimitustiedostot (delivery files) tehdään master-tiedostoista muokkaamalla nopeaa jakelua varten.

Kuvien säilyvyys ja käyttökelpoisuus tulevaisuudessa on varmistettava, jotta näytteitä ei tarvitsisi kuvata uudelleen (Crick 2005). Erityisen tärkeää tämä on kuvilla, jotka on otettu ajan myötä muuttuvista näytteistä, koska tällöin valokuva voi sisältää objektiivisimman tiedon elävän eliön tuntomerkeistä. Arkistotiedostojen säilytys on tärkeintä, koska niiden pohjalta voidaan luoda uudelleen muut tiedostot. Myös master-tiedostojen säilytyksestä kannattaa huolehtia, jos niiden tuottaminen on työlästä.

Jos taksonominen tutkimus siirtyy käyttämään näytteistä otettuja valokuvia itse näytteiden sijasta, on kaikkien tiedostojen pitkäaikaisarkistoinnista huolehdittava. Kuviin voi eri vaiheissa syntyä virheitä: asioita, joissa näyte ja siitä otettu kuva eroavat toisistaan. Tieteen toistettavuus ja tarkistettavuus vaatisi että kaikki kuvat ovat käytettävissä myöhempää tutkimustyötä varten.

Monissa tarkastelemissani näytetietokannoissa (viitteet liitteessä 1) on näytteistä saatavilla vain voimakkaasti pienennettyjä toimitustiedostoja. Esimerkiksi Harvardin yliopiston kuvausohjeet suosittelevat julkaisemaan 500 ja 900 pikselin kokoiset kuvat (Harvard College 2006, sovellettu tietokannassa Perkins ym. 2006), kun esimerkiksi käyttämäni kamera tuottaa suurimmillaan 3888 pikselin kokoisia kuvia. Pelkkien pienten kuvien julkaiseminen ei kuitenkaan ole järkevää, sillä niissä monet yksityiskohdat jäävät näkymättömiin. Loogista olisi julkaista myös master-tiedostot, varsinkin kun se on tietotekniikan kehittyessä yhä helpompaa.

Kuvien arkistoinnissa tulee ottaa huomioon käytetyt tiedostotyypit, tiedostojen organisointi ja metatiedot (Crick 2005).

Tiedostotyypit

Digitaalisten kuvien tiedostotyypit (formaatit) voidaan niiden pakkaustavan mukaan jakaa tietoa hävittäviin ja tietoa hävittämättömiin tiedostotyyppeihin (Crick 2005). Tietoa hävittävissä tiedostotyypeissä kuvatiedosto on pieni, mutta kuva muuttuu ja osa sen sisältämästä informaatiosta katoaa tallennettaessa (esim. jpg). Tietoa hävittämättömissä tiedostotyypeissä kuva ei muutu, mutta vie enemmän tilaa (esim. tiff lzw-pakattuna) (Crick 2005). Crick suosittelee että

1. Arkistotiedostot pitäisi arkistoida alkuperäisessä, muuttamattomassa muodossaan.
2. Master-tiedostot pitäisi arkistoida tietoa hävittämättömässä muodossa (esim. tiff-tiedostotyyppi).
3. Toimitustiedostot kannattaa tallentaa pakattuna (esim. jpg).

Kuvien organisointi

Pientä kuvakokoelmaa voi hallita ilman sitä varten suunniteltua ohjelmistoa. Tällöin kuvat kannattaa jakaa loogisiin hakemistoihin. Kuvien määrän kasvaessa kuvanhallintaohjelmiston käyttö on suositeltavaa. Laajimmissa ohjelmistoissa kuviin voidaan liittää monipuolista metadataa, jota voi käyttää muun muassa kuvien etsimisessä, lajittelussa sekä kuvien verkkojulkaisemisessa (Crick 2005).

Myös varmuuskopiointi on tärkeää, koska mikään arkistointitapa ei ole takuuvarma. Crick (2005) ja Harvardin yliopiston valokuvausopas (2006) antavat tarkempia ohjeita varmuuskopioinnista.

Kuvien metatieto

Crick (2005) ja Morris (2005b) antavat suosituksia tyyppinäytteistä otettavien kuvien metatiedosta. Hiedän mukaansa ainakin seuraavat tiedot kannattaa tallentaa kustakin kuvasta:

• Alkuperäinen digitointiresoluutio
• Alkuperäisen digitointiresoluution mittayksikkö
• Alkuperäinen digitointikoko
• Alkuperäisen digitointikoon mittayksikkö
• Kamerajärjestelmän malli
• Värimalli tai ICC-profiili
• Kuvauspäivämäärä
• Kuvausaika suhteessa UTC-aikavyöhykkeen aikaan.
• Tekijänoikeustiedot
• Kuvauskohde
• Tiedostomuoto (digitaalisille kuville)
• Kuvan sijainti

Digitointiresoluutioon ja -kokoon liittyvät tiedot ovat oleellisia kuvanlukijalla (skannerilla) kuvatuissa näytteissä, koska tällöin näytteen koko voidaan tarkasti määrittää kuvan perusteella. Kaikilla kuvilla pitäisi myös olla yksilöllinen tunniste (Crick 2005).

Lisäksi kannattaa tallentaa

• Kameran asetukset. Esimerkiksi HDR-kuvien tekeminen on kokemukseni perusteella helpompaa, jos kussakin kuvassa käytetty valotusaika ja aukko ovat tiedossa.
• Kuvaus- ja valaisutapa sekä käytetyt välineet.
• Master-tiedostojen muokkaustavat ja käytetyt ohjelmat (esim. onko käytetty HDR-menetelmää).

Metatietoja ei pidä liittää pelkästään kuvien tai hakemistojen nimiin, vaan tietokantaan, jossa tietojen käsittely on helppoa (Crick 2005, Morris 2005b). Monet kamerat tallentavat joitakin metatietoja (esim. kuvausajan ja kameran asetukset Canon EOS 40D:ssä) kuvatiedostoon EXIF-muodossa. Nämä tiedot kannattaa poimia suoraan kuvasta, jotta kuvaan ja tietokantaan tallennetut tiedot eivät eroaisi toisistaan. Poiminnan voi tehdä automaattisesti, mikä säästää käsityötä.

Tyyppinäytteiden valokuvaaminen käytännössä

Edellä esitettiin varsin yksityiskohtaisia ohjeita valokuvaamiseen. Vaikka suurta huolellisuutta ja tarkkuutta kannattaa periaatteessa tavoitella, täytyy kuvaustapaa miettiä myös käytännön kannalta. Liian vaikeat ja epäkäytännölliset suositukset voivat johtaa siihen että niitä ei käytetä, joten ohjeita kannattaa soveltaa niin että kuvaustilanteesta tulee myös sujuva. Ohjeita kannattaa myös muokata edelleen kun saadaan kokemuksia erilaisten näytteiden kuvaamisesta ja kuvien käytöstä.