View a printable version of the current page.

3. Demarkaation ongelma

V 2.2. 5.8.2010 (c) Otto Lappi 2006-2010

Halusin erottaa toisistaan tieteen ja pseudotieteen, tietäen hyvin sen että tiede usein erehtyy ja että pseudotiede voi sattumalta osua oikeaan.

Karl Popper: Arvauksia ja Kumoamisia

"Tietenkin tiesin laajimmin hyväksytyn vastauksen ongelmaan: että tieteen erottaa pseudotieteestä - tai 'metafysiikasta' - sen empiirinen menetelmä, joka on olennaisesti induktiivinen edeten havainnoista tai kokeista. Tämä ei tyydyttänyt minua. Päinvastoin muotoilin usein ongelmani seuraavasti: kuinka erottaa toisistaan aidosti empiirinen menetelmä ja ei-empiirinen tai pseudoempiirinen menetelmä - eli menetelmä joka ei yllä tieteen normeihin, vaikka vetosikin havaintoihin ja kokeisiin. Jälkimmäisestä menetelmästä voidaan antaa esimerkkinä astrologia suunnattomine todistusaineistoineen, joiden sanotaan perustuvan havaintoihin - horoskooppeihin ja elämäkertoihin.
Mutta (...) astrologia-esimerkki ei ollut se, mikä johti minut ongelmani pariin (...) Minua kiinnostaneiden teorioiden joukossa oli Einsteinin suhteellisuusteoria ehdottomasti tärkein. Kolme muuta olivat Marxin teoria historiasta, Freudin psykoanalyysi ja Adlerin individuaalipsykologia.
Kesällä 1919 aloin olla yhä tyytymättömämpi näihin kolmeen teoriaan (...) ja aloin epäillä niiden ävitteitä koskien omaa tieteellistä statustaan. (...) Huomasin että Marxia, Freudia ja Adleria ihaileviin ystäviini tekivät vaikutuksen muutamat näden teorioille yhtenäiset piirteet ja erityisesti kyseisten teorioiden näennäinen selitysvoima.
Nämä teoriat näyttivät pystyvän selittämään käytännöllisesti katsoen kaiken mitä tapahtui niiden käsittelemällä alueella. Jokainen näistä teorioista näytti saavan aikaan älyllisen kääntymyksen, joka avasi silmät näkemään uuden totuuden . . . Silmiesi auettua näet teoriaa vahvistavia seikkoja joka puolella; maailma on täynnä teorian verifikaatioita. Mitäh yvänsä tapahtuukaan se vahvistaa teoriaa+. . .+
Kaikkein luonteenomaisin piirre oli mielestäni loputon kyseisiä teorioita verifioivien vahvistusten ja havain tojen virta, ja tätä seikkaa korostivat jatkuvasti myös näiden teorioiden kannattajat. . . . Juuri tämä tosiseikka - että teoriat aina sopivat, että ne saivat aina vahvistuksen - oli vahvin argumentti teorioiden puolesta niille, jotka niitä ihailivat. Minulle alkoi häämöttää se, että tämä teorioiden ilmeinen voima olikin itse asiassa niiden heikkous.
"Kuten Adlerille, myös minulle heknilökohtainen kokemusoli tärkeä. Kerran vuonna 1919 raportoin hänelle tapauksesta, joka ei minusta näyttänyt erityisen adlerilaiselta, mutta hänellä ei ollut vaikeuksia analyysissä jossa hän käytti alemmuudentunteita koskevan teoriansa käsitteistöä, vaikka hän ei ollut edes nähnyt kyseistä lasta. Hiukan järkyttyneeltä kysyin häneltä kuinka hän voi olla nini varma. 'Tuhatkertaisen kokemukseni johdosta', hän vastasi, mihin en voinut olla sanomatta: 'Ja tämän tapauksen jälkeen kokemuksesi on uskoakseni tullut tuhatyksikertaiseksi'.
Mielessäni oli se, että aikaisemmat kokemukset eivät olleet sen luotettavampia kuin tämäkään ja että jokainen on vuorollaan tulkittu 'aikasemman kokemuksen' valossa ja laskettu näin teorian lisävahvistukseksi. +. . .+Einsteinin teorian tapauksessa tilanne oli aivan erilainen. Tarkastelkaamme yhtä tyypillistä esimerkkiä - Einsteinin ennustusta, jonka Eddingtonin retkikunnan havainnot juuri tuolloin vahvistivat. Einsteinin gravitaatioteoria johti olettamukseen, jonka mukaan suurten massojen (kuten auringon) tulee vaikuttaa valoon juuri samalla tavalla kuin ne vaikuttavat materiaalisiin kappaleisiin. Tämän seurauksena voitiin laskea, että kaukaisesta kiintotähdestä - jonka näennäinen sijainti oli lähellä aurinkoa - tuleva valo saavuttaa maan sellaisesta suunnasta että tähti näyttäisi siirtyneen kauemmas auringosta ja toisistaan. Tätä ei tavallisesti voida havainnoida koska auringon suuri kirkkaus estää lähellä aurinkoa olevien tähtien näkymisen, mutta auringonpimennyksen aikaan on mahdollista ottaa valokuvia näistä tähdistä. Jos sama tähtikuvio valokuvataan yöllä, niin voimme mitata tähtien välimatkat kuvista ja tarkastaa ennustetun ilmiön paikkansapitävyyden.
Vaikuttava seikka tässä tapauksessa on se riski, joka ennsutukseen sisältyy. Jos havainto osoittaa, että ennustettua ilmiötä ehdottomasti ei esiinny, niin teoria on yksinkertaisesti kumottu. Teoria on yhteensopimaton joidenkin mahdollisten havaintotulosten kanssa - itse asiassa tulosten joita kaikki ennen Einsteinia olisivat odottaneet."

Karl Popper: Arvauksia & Kumoamisia

Demarkaatio-ongelmalla tarkoitetaan tieteenfilosofiassa yleensä tieteen erottelemista epätieteestä ja ei-tieteellisistä käsityksistä kuten arkiuskomuksista, tai uskonnollisista myyteistä (Esimerkkeinä ei-tieteellisistä kuvauksista voidaan ottaa sadut ja myytit, joiden tarjoamaa kuvaa todellisuudesta ei ole tarkoituskaan ottaa kirjaimellisena teoriana luonnon ilmiöistä, esimerkiksi että kettu olisi ovela mutta karhu tyhmä). Esimerkkeinä epätieteestä voidaan pitää astrologiaa ja kreationismia. Sikäli kuin nämä uskomusjärjestelmät pyrkivät esittämään käsityksiään ihmisestä ja universumista tieteellisten teorioiden vakavasti otettavina kilpailijoina, voidaan puhua pseudotieteestä.

Varsinkin amerikkalaiset fundamentalisti kreationistit esittelevät yleensä luomisoppinsa tieteenä (creation science), siis evoluutiobiologialle vaihtoehtoisena tieteellisenä teoriana. Biologit puolestaan eivät yleensä ota kreationismia vakavasti - ilmeisesti kreationisteilla ja biologeilla on tällöin taustalla eri demarkaatiokriteerit sille, mitä ylipäätään voidaan pitää tieteenä ja mitä ei.Tieteen järkiperäisyys edellyttää, että evoluutioteoreetikoilla on tällöin taustalla jokin rationaalinen demarkaatioperiaate - muutenhan heidän kriteerinsä perustuu vain siihen kenen teoriasta on kyse (biologi/kreationisti), ja kyseessä on täten ad hominen argumentaatiovirhe (ks. moniste III). Demarkaatiokriteereiden on siis tarkoitus määritellä tieteen (s.o. empiirisen luonnontieteen) rajat antamalla kriteerit jotka minkä tahansa tutkimuksellisen / uskomuksen muodostamisen menetelmän on täytettävä jotta sitä ylipäätään voi kutsua (luonnon)tieteeksi. Empiirinen tiede on sellainen uskomusten oikeuttamisen menetelmä jossa oikeuttamisessa vedotaan järkiperäisesti empiiriseen todistusaineistoon (tiede on päättelyä jossa uskomuksia testataan todistusaineiston valossa).

Tieteen ja epätieteen välistä rajankäyntiä käydään (nykyään) esim. seuraavien oppirakennelmien/teorioiden välillä:

Astrologia vs. psykologia (psykometria/käyttäytymisgenetiikka/persoonallisuuspsykologia) ihmisen psyyken ja käyttäytymisen yksilöllisyyden kuvaamisessa selittämisessä
Homeopatia vs. "koululääketiede" lääkeaineiden vaikutusmekanismien selittämisessä.
Kreatonismi ja kristillisten fundamentalistiprotestanttien "intellligent design" liike vs. Evoluutioteoria eliökunnan historian ja ihmisen alkuperän selittämisessä.

Alun perin demarkaation ongelma tieteenfilosofiassa oli loogisten empiristien pyrkimys erottaa empiirinen (positiivinen) tiede formaalista (apriorisesta) tieteestä (a). Nykyään korostetaan, Popperia seuraten, tieteen ja epätieteen eroa (b).

Demarkaation ongelma (a) loogisessa posivivismissa ja (b) "Popperilaisittain". Tieteen b:ssä ymmärretään käsittävän sekä empiirisen luonnontieteen, että menetelmätieteet ja humanistiset tieteet.

Empiirinen luonnontiede - erotuksena apriorisista menetelmätieteistä - on tutkimusmenetelmiltään kokeellinen ja havaintoihin - ei yksinomaan puhtaaseen järkeilyyn - perustuvaa. Formaalit (menetelmä)tieteet perustuvat väittämien loogisen muodon analysointiin ja (ehkä) rationaaliseen intuitioon. Tiede, erotuksena epätieteestä ja ei-tieteellisistä uskomusjärjestelmistä ja uskomuksen muodostamismenetelmistä, on sellainen uskomusten muodostamisen menetelmä, joka perustuu aikaisempaan tieteelliseen tietoon ja tieteellisiin tutkimustuloksiin. Näin tieto pystyy kumuloitumaan. Jokaisen mahdollisen uuden näkemyksen on käytävä läpi ankara empiirinen ja teoreettinen kritiikki, ja joko sovittava saumattomasti yhteen aikaisemman tiedon kanssa, tai oltava niin vakuuttava, että olemme valmiit luopumaan niistä aikaisemmista käsityksistä joiden kanssa uskomus on ristiriidassa.

Kannattaa aina muistaa, että tiedemies yksilönä voi muodostaa uskomuksiaan melko hatarin perustein - aavistustensa ja visioidensa varassa, ja pitävät niistä kiinni hyvinkin itsepäisesti. Tieteellisen menetelmän malli ei ole välttämättä uskottava psykologinen yksilön uskomusten muodostamisen menetelmän malli, vaan kuvaa tieteellisten standardien mukaiset uskomusten oikeuttamisen menetelmät.

3.1. Verifikationismi ja falsifikationismi väittämien tieteellisen mielekkyyden kriteerinä

"If I were to suggest that between the Earth and Mars there is a china teapot revolving about the sun in an elliptical orbit, nobody would be able to disprove my assertion provided I were careful to add that the teapot is too small to be revealed even by our most powerful telescopes. But if I were to go on to say that, since my assertion cannot be disproved, it is intolerable presumption on the part of human reason to doubt it, I should rightly be thought to be talking nonsense. If, however, the existence of such a teapot were affirmed in ancient books, taught as the sacred truth every Sunday, and instilled into the minds of children at school, hesitation to believe in its existence would become a mark of eccentricity and entitle the doubter to the attentions of the psychiatrist in an enlightened age or of the Inquisitor in an earlier time."

Bertrand Russell (unpublished, 1952)

Verifikationismi (loogisten empirismien suosima ehdotus väitteiden tieteellisen mielekkyyden ehdoksi) tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan vain luonnontieteelliset tosiasiaväittämät ovat mielekkäitä, ja ne ovat mielekkäitä vain siinä määrin kuin niillä on positiivinen empiirinen tosiasiasisältö. Väitteen/käsitteen tosiasiasisältö on kaikkien niiden havaintotilanteiden kokonaisuus joihin käsite soveltuu/joissa väite arvioitaisiin todeksi - ts. olosuhteet jotka verifioivat väitteen. Tämän ankaran näkemyksen mukaan metafysiikka ja uskonto on lähinnä käsiterunoutta. Menetelmätieteet ovat analyyttisiä, niiden väitelauseet ovat tautologioita joilla ei ole havainnoin verifioitavaa/falsifioitavaa tosiasiasisältöä, ja siksi ne ovat tarkalleen ottaen mielettömiä, mutta kuitenkin hyödyllinen väline tieteellisen tietomme jäsentämisessä ja esittämisessa tiiviissä ja systemaattisessa muodossa.

Operationaalisesta sisällöstä
"Teesi, jonka ympärille esitys keskittyy, voidaan lausua seuraavasti: Jos olet epävarma jonkin väitteen merkityksestä tai käsitteen sisällyksestä, niin tutki, mitä käytännöllisiä seuraamuksia väitteellä (käsitteellä) on. Nämä seuraamukset ratkaisevat väitteen merkityksen, vastaavasti käsitteen sisällyksen.
Myöhemmin saamme nähdä, että Peircen teesi tulee lähelle loogisten empiristien määritelmää lauseen ns. Reaalisisällöstä. Käsittelemme tässä teesin muutamia filosofisesti merkittäviä seuraamuksia, jotka samalla selvittävät, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan kerettiläiseksi leimatulla sanalla "käytännölinen".
Teesistä seuraa ensinnäkin, että jos väitteessä esiintyy jokin osa, jolla ei ole käytännöllistä merkitystä, niin tämä osa ei tuo mitään lisää väitteen merkitykseen eli, kuten seruaavassa tulemme sanomaan, sen reaalisisältöön. Tämä johtopäätös on pääasiassa identtinen myöhäiskeskiajan filosofiasta tunnetun käsiteanalyysin ohjeen, "Occamin partaveitsen" kanssa, jonka mukaan käsite (idea, entiteetti) ei saa sisältää tarpeettomia aineksia: Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem. Monet tietoteoreettisen tutkimuksen ylväimmistä voitoista ovat siinä, että sovelluttamalla tätä ajatussääntöä on "ajeltu pois" turhia, ts. Itse asiassa merkityksettömiä, psykologisesti harhaanjohtavia käsitekasvannaisia. (...) Toinen seuraus (...) perusteesistä on, että jos kahdella näennäisesti eri väitteellä on samat käytännölliset seuraamukset, niin niillä on myös sama asiallinen merkitys eli reaalisisältö. Myös tätä tulosta voidaan huomattavalla tavalla sovelluttaa filosofiaan. Siitä näet seuraa, että jos jossain filosofisessa kiistakysymyksessä ei eri näkökulmista lähtien jouduta erilaiseen käsitykseen konkreettisesta todellisuudesta, niin on käsitysten välinen riita tavallisesti vailla mieltä. Tämän ei tarvitse merkitä sitä, että itse käsitykset olisivat mielettömiä, vaan se sisältää pikemminkin, että ne pohjimmaltaan ovat vain yhden ja saman asian eri ilmauksia. Voimme sovelluttaa tätä ajatusta ns. Realistien ja erinäisten immaterialistien (solipsistien) väliseen klassilliseen ristiriitaan, joka koskee todellisuuden luonnetta. Solipsistien mukaan ei ole olemassa mitään muuta todellisuutta kuin meidän havaintomme: esineen olemassaolo merkitsee samaa kuin sen havaitseminen - kun emme havaitse esineitä, lakkaavat ne myös olemasta. Realistit taas pitävät kiinni ulkomaailman olemassaolosta riippumatta havaitsevasta subjektista. Kumpi näistä mielipiteistä on oikea? Tarttukaamme kysymykseen tutkimalla, mihin kriteereihin käytännössä vetoamme, kun on ratkaistava, onko jokin "todellista" vai ei.
Suora keppi, joka pistetään veteen, näyttää taittuneelta. Tämä vaikutelma johtuu, kuten tunnettua, valon taittumisesta siirryttäessä vedestä ilmaan, "todellisuudessa" keppi säilyttää suoruutensa veden allakin. Mutta kuinka tiedämme,että valo taittuu eikä tarkasteltu esine? Ilmeisestikin siten, että hallussamme on muita havaintoja, jotka vastoin silmän välitöntä todistusta viittaavat siihen, että keppi veteen upotettuna säilyttää suoruutensa. Voitaisiin esim. Ajatella, että viedessämme kätemme veden alle meidän tuntoaistimme järjestelmälisesti pettää, niin ettemme tunne "niveltä" kepissä, tai että kepin suoruus palautuu niin täsmällisesti, että kaikki jäljet kepin taipumisesta häviävät. Tällaiset "etsityt" selitykset lisäisivät tietenkin suuressa määrin maailmankuvamme mutkikkuutta, kun taas olettamus valon taittumisesta selittää ilmiön yksinkertaisella tavalla. Ottaen huomioon tosiasialliset havaintomme on verrattomasti yksinkertaisempaa otaksua, että valo taittuu, kuin että keppi taittuisi, ja tämä on ainoa ratkaiseva syy siihen, että pidämme valon taittumista "todellisena" ja kepin taittumista "epätodellisena", "näennäisenä", "näköharhana".
Kysymys, vastaako aistivaikutelma todellisuutta tai onko se "harha", ratkaistaan siis käytännössä siten, että sitä verrataan muiden aistivaikutelmien kokonaisuuteen. Mitään muuta "todellisuuden" kriteeriä kuin se, kuinka aistivaikutelmamme sopivat yhteen keskenään, ei siis ole käytettävissä. On aivan yhdentekevää, oletammeko realistien tavoin havaintojen "takana" olevan, havaitsijasta riippumattoman todellisuuuden vai kiellämmekö sen solipsistien tavoin, sillä kumpikaan olettamus ei anna meille mitään uutta tuntomerkkiä, jonka avulla voisimme erottaa todellisen epätodellisesta. Siksi onkin turhaa riidellä siitä, onko realistien vai solipsistien todellisuustoria oikea. (...) Näin olemme tulleet siihen Wittgensteinin mielekkyysteesin formulointiin, joka tunnetaan nimellä verifioituoitavuuspostulaatti:

Jokainen mielekäs lause täytyy voida verifioida (tai falsifioida); ellei näin ole, lause on mieletön.

On tärkeätä alun perin tehdä itselleen selväksi, että verifioitavuudella tässä tarkoitetaan periaatteellista eikä tosiasiallista mahdollisuutta ratkaista väitteen totuus. Ts. Voidaan muodostaa lauseita, jotka ovat mielekkäitä siitä huolimatta, että niiden totuutta tai epätotuutta ei de facto voida määrätä. Eräs tällainen väite olisi esim.: "sillä kuun puoliskolla, joka ei näy maahan, on 6000m korkea vuori". Tätä väitettä ei voida käytännössä varmistaa, ei myöskään kumota, mutta silti se on selvästikin mielekäs. Voimme nimittäin yksityiskohtaisesti ilmoittaa ne konkreettiset edellytykset ( ne elementaarilauseet), joiden vallitessa olisi mahdollista tarkistaa sen totuutta, esim. Seuraavan luonnoksen mukaan: Jos konstruoisimme kuuraketin ja varustautuisimme tarpeen vaatimilla kojeilla, niin voisimme lähteä kuuhun ja suorittaa kysymyksessä olevaa kontrollia varten tarvittavat fyysiset mittaukset. Ettemme todellisuudessa voi (vielä) panna täytäntöön tätä koetta, perustuu teknillisiin, ei tietoteoreettisiin vaikeuksiin.
Lause, että kuun maasta poispäin kääntyneellä puoliskolla on 6000m korkea vuori, merkitsee sitä, että jos ne ja ne kokeet suoritettaisiin, niin täytyisi voida todeta ne ja ne seikat. Lauseen mielen eli reaalisisällön luonnehtiminen on lauseen verifikaatiometodin kuvaamista, sen tavan kuvaamista, jolla meidän olisi lauseen totuutta koeteltava. Jos sellainen kuvaus voidaan antaa, on lause mielekäs (sillä on reaalisisällys) riippumatta siitä, voidaanko annettua metodia sovelluttaa käytännössä vai eikö.
Väite, jota ei tosiasiallisesti eikä periaatteellisesti voida verifioida, olisi esim. Lause, että kaikkia meidän tekojamme todellisuudessa ohjaa näkymätön henkiolento ja vain näennäisesti oma tahtomme. Silla henkiolennon näkymättömyyden koko "niksi" ei silloin ole siinä, että havaintovälineittemme teknillisten puutteellisuuksien vuoksi olisi mahdotonta nähdä henkiolentoa, vaan siinä että tämä, vaikka onkin kaikkiallinen ja kykenevä mielin määrin puuttumaan elämänkulkuumme, kuitenkin jo luonnostaan on suojattu joutumasta niin sanoaksemme kiinni "itse teossa". Mutta juuri siksi olisi tällainen henkiolento-hypoteesi Wittgensteinin mukaan mieletön olettamus."

G.H.VonWright, Looginen Empirismi, ss. 29-32.

Falsifikationismi (Popperin kannattama vaihtoehto verifikationismille): Tiede uskomusten muodostamisen menetelmänä on oleellisesti induktiivinen - se tekee "yli havaintojen meneviä yleistyksiä" puutteellisen datan pohjalta. Induktiivinen menetelmä (perinteisen empirismin käsitys) sen enempää kuin hypoteettis-deduktiivinen menetelmä (Popperin malli) ei voi saavuttaa verifikaatiota. Tieteellisistä teorioista tekee tieteellisiä niiden koteltavuus - siis falsifioitavuus, ei verifioitavuus.

Popperin falsifikationismi korostaa sitä, että todistusaineisto on aidosti todistusvoimaista vain jos se on hankittu kriittisessä kokeessa, joka on sellainen aito testi jossa hypoteesia koetellaan empiirisesti: olemme valmiit hylkäämään hypoteesin, mikäli sen ennusteet eivät käy yksiin kokeessa saatavan evidenssin kanssa.Vain hypoteesi jota voidaan tällä tavoin kriittisesti koetella - jolla on ennustettavissa olevia empiirisiä seuraamuksia, ja joka siis sulkee pois osan mahdollisista havainnoista - on tieteellinen kun asetamme falsifioituvuuden demarkaatiokriteeriksi. (Verifikationismin mukaan kriittisen kokeen tarkoitus on tuottaa verifikaatio, jos teoria on tosi, falsifikationismin mukaan kriittisen kokeen tehtävä on tuottaa falsifikaatio jos teoria on epätosi).Todistusvoimaa lisää se, jos emme odottaisi todistusaineiston esiintyvän "joka tapauksessa" (tai erityisesti tapauksessa jossa myös kilpaileva hypoteesi on tosi), vaan se on uusi ja yllättävä spesifinen seuraus itse hypoteesista.

Joitakin tyypillisiä ongelmia pseudotieteellisissä selityksissä (tämä ei tarkoita etteikö vastaavanlaisia päättelyn heikkouksia esiintyisi myös tiedemiesten argumentaatiossa)

Esitetyt teoriat eivät ole selkeitä ja eksakteja ja/tai hypoteesit eivät ole testattavissa (operationalisointi) ja/tai testit on tehty metodologisesti puutteellisesti (reliabiliteetti, objektiivisuus).
Selitykset ad hoc, sovitettu tietyn havaitun tapauksen selittämiseen, eivät perustu aidosti mihinkään teoriaan.
Tieteellisille selityksille esitetyt kilpailsevat hypoteesit usein ristiriidassa vahvasti korroboroitujen tieteellisten taustatoeorioiden kanssa (koherenssi).
Vedotaan ihmeisiin joita ei osata selittää, ja joiden selittämiseen ei edes systemaattsiesti pyritä. Vedotaan henkilökohtaisiin kokemuksiin ja vakuuttuneisuuden tunteeseen. Mytologinen, ei teoreettinen selitysmalli.
Perustellaan väitteitä ad hominem, vetoamalla siihen mikä on yleinen mielipide, "käännynnäisiin" osoituksena kilpailevan oppialan puutteellisuudesta jne.

Ks. Myös Moniste 3, Luku 4: Argumentaation virhelähteitä

3.2. Kuka saa sanoa mikä on "tiedettä"?

Tässä monisteessa sanaa "tiede" käytetään suurinpiirtein samassa merkityksessä kuin englanninkielisissä esityksissä sanaa science. Siis tarkoittamaan suuriinpiirtein sitä, mihin suomenkielisissä esityksissä usein viitataan lisämääreellä "kovat" tieteet tai "luonnon"tieteet. Suomen kielessähåän on vakiintunut tapa kutsua myös humanistisia aloja tieteiksi (teatteri"tiede", kirjallisuus"tiede", jne...).

Tässä valittu esitystapa ei ole tarkoitettu arvoarvostelmaksi, vaan aiheenrajaukseksi. Moniste käsittelee luonnonilmiöiden empiiristä tutkimista, ja siihen liittyviä käsiteteoreettisia ja tieteenfilosofisia kysymyksiä, joten olisi kömpelöä koko ajan kuljettaa mukana lisämäärettä "luonnon"tiede, kun kerran kontrastointia "humanistiseen" tieteeseen ei tehdä. (Milloin näihin viitataan, puhutaan tässä monisteessa humanistisista aloista tai humanistisesta tutkimuksesta).

Ovatko nämä alat sitten "oikeasti" tieteitä vai eivät? Kumpaa käsitettä - kapeampaa vai laveampaa- pitäisi käyttää? Tähänkään kysymykseen ei ole olemassa vastausta joka jotenkin perustuisi "sanan tiede todelliseen merkitykseen" tai siihen "mitä tiede oikeasti on" (mitkä alat se pitää sisällään ja mitkä ei).

On toisaalta tärkeää ymmärtää, että jostakin tutkimuksesta ei tule tieteellistä tutkimusta vain nimeämällä se tieteeksi. Onkin tärkeää pystyä arvioimaan jollain tavalla, milloin esimerkiksi kasvatus"tiede" tai neuro"tiede" on sanan ankarassa merkityksessä tieteellistä, ja milloin ei. Filosofi John Searle onkin joskus - hieman sarkastisesti - huomauttanut että mikään ala joka kutsuu itseään tieteeksi tuskin sitä on.
(Esimerkkinä tulee mieleen vaikkapa "kognitiotiede"...).

Usein tieteentekijät eivät välttämättä osaa kovinkaan hyvin ja täsmällisesti kertoa, mitä tiede on. He osaavat tehdä tiedettä, ja siinä mielessä he tietävät miten tiedettä tehdään: he osaavat eritellä ja arvioida tieteellisiä tutkimuksia ja niissä käytettyjä menetelmiä, erottaa hyvän tieteen huonosta ja tunnistaa lupaavat tutkimusideat turhanpäiväisistä, ja millaisia ovat argumentaation ja retoriikan keinot joilla tutkimuksen tulokset ja taustaideat saadaan esitettyä akateemisesti vakuuttavassa muodossa.

Monet eivät kuitenkaan osaa pukea sanoiksi, analysoida käsitteellisesti sitä miten he tämän tekevät - heidän tietonsa perustuu tässä mielessä enemmän taitoon kuin teoriaan; se on implisiittistä tietoa. Tilanne on sama kuin minkä tahansa eksperttiyden osa-alueen kohdalla; suuri osa asiantuntijan tiedosta on implisiittistä tietoa, jonka eksplisiittiseen muotoon (teoriaksi) muotoileminen edellyttää toki eksperttien konsultoimista, mutta eksperteillä itsellään ei kuitenkaan (edes tieteen tapauksessa) ole erityistä auktoriteettiasemaa. Eksplisiittinen tieto muusta kuin omasta erikoisalasta perustuu usein opintojen alkuvaiheessa luetujen perusoppikirjojen lyhyisiin metodologisiin/historiallisiin osiin ja joihinkin hajanaisiin tieteenfilosofian / tieteellisen argumentaation opintoihin (kuten tämä kurssi).

Useimmilla ihmisillä - jopa monilla tieteentekijöillä! - on siis hyvinkin hatara käsitys siitä mitä tiede on, miten tiede toimii, tai mikä on tieteellisen tiedon "luonne" (mikä tekee tiedosta tieteellistä tietoa, ja mikä on tieteellisen tiedon varmuuden aste muihin tiedon lajeihin verrattuna).

Usein - varsinkin populaareissa foorumeissa mutta joskus myös tieteellisessä retoriikassa - (menestyneitä) tieteellisiä teorioita pidetään Tieteellisenä Totuutena: "epäilyksettöminä", tai "todistettuina faktoina" joihin "kaikki todistusaineisto" viittaa (kun taas virheellisiksi osoittautuneita teorioita pidetään tuskin tieteellisinä lainkaan - lähinnä huvittavana erehtyväisen tutkijan idiosynkrasioiden tuotteena). Näin naiivin yksioikoinen käsitys on tieteen tekijöiden keksuudessa harvinaista, koska vähäinenkin reflektio osoittaa että teide mitä ilmeisimmin ei toimi näin.

Tähän näkökulmaan tuntuu kuitenkin liittyvän eräs jo paljon yleisempi ajatus: induktivistinen ajatus siitä että riittävä määrä havaintoja riittää tekemään oikeista teorioista ilmeisiä, tai ainakin havainnoista loogisesti johdettavia, ja että tiede etenee lähinnä uusien kokeellisten havaintojen karttuessa, melko riippumattomasti siitä kuka havaintoja tekee tai minkä vuoksi.

Monet esittävätkin että tiedeyhteisö (ja he itse!) "keräävät tietoa" yhä suuremmaksi ja suuremmaksi tieteellisen tiedon kokonaisuudeksi, tekemällä suuria määriä huolellisia ja tarkasti kontrolloituja havaintoja - ja että teoriat joiden avulla havainnot selitetään joko joko "tulevat ilmeisiksi" kun riittävä määrä havaintoja tietyltä ilmiöalueelta on kasaantunut tai sitten syntyvät "neronleimauksina" poikkeuksellisten tiedemiesyksilöiden (nerojen) päässä, tavalla jota tavallinen ihminen (jollaisia useimmat tieteentekijätkin ovat!) voi vain kaukaa ihailla ja ihmetellä, mutta tuskin ikinä ymmärtää.

Toisessa suositussa ajattelutavassa, fallibilismissa, tieteellisen menetelmän sisältämän "kaikkea on voitava epäillä"-periaatteen ja tieteen historiassa tapahtuneiden vallankumousten (aikaisemmin ilmeisenä pidetty ja kaikkien asiantuntijoiden totena pitämä teoria osoittautuu vääräksi) pohjalta teorianmuodostusta, keksimisen kontekstia, pidetään luovana ja järkiperäisesti analysoimattomana prosessina, jonka jälkeen yksittäinen tutkija tulee ulos kammiostaan huutaen Heureka (Kreik. "Olen keksinyt sen"), minkä jälkeen teoriasta voidaan hypoteettis-deduktiivisen mallin mukaisesti johtaa loogisesti ennusteita joita voidaan empiirisesti testata.

Tähän yhdistetään usein jokin muunnelma Popperin demarkaatiokriteeristä, falsifikationismista, jonka mukaan hyväksyttäviä teorioita ovat sellaiset teoriat joita voidaan testata, joita on testattu, ja jotka ovat selvinneet testistä. Sen lisäksi että teoria on edes periaatteessa hyväksyttävä, sen tulisi olla myös hyvä, lupaava ja hedelmällinen teoria.

Tieteentekijöiden havaitsema ilmeinen epäsuhta toisaalta heidän eksplisiittisen "tieteen menetelmää" tai "tieteellisen menetelmän mallia" koskevan käsityksensä, ja toisaalta sen mitä kaikkea he tietävät tieteen tekemiseen kuuluvan (kun tieteentekemistä tarkastellaan inhimillisenä toimintana kaikkine epävarmuustekijöineen, retoriikkoineen, poliittisine ja henkilöhistoriallisine sattumuksineen...) on myös omiaan luomaan tietynlaisen näkemyksen kahdesta tiedekäsityksestä - popularisoinnissa ja retoriikassa yllä pidettävästä (induktiivisesta tai hypoteettis-deduktiivisesta) julkisuuskuvasta ja toisaalta "oikeasta tieteestä" (joka sisältää kaiken sen hiljaisen tiedon joka "käytännössä" pitää tietää ja joka opitaan vähitelleen tiedeyhteisöön kasvettaessa). Lisäksi tieteentekijät tietävät että he tai heidän kollegansa eivät ajattele tieteellisesti jos tieteellisenä ajatteluna pidetään tieteellisen menetelmän mukaista suhtautumista.

Miten pitkään tulisi pitää hyväksyttävänä hedelmälliseksi osoittautunutta teoriaa, jonka ennustusten tiedetään joutuneen vaikeuksiin havaintojen kanssa? Tai miten pitkään on rationaalista työskennellä pelkästään sellaisen lupaavan teorian parissa joka ei (vielä) ole osoittanut sovellusvoimaansa? Miten kauan hypoteesien muuttelu ja "pelastaminen" on hyväksyttävää - milloin apuoletukset muuttuvat ad hoc puolusteluiksi?

Tiedemiesten odotetaan usein olevan avoimia uusille ideoille ja kriittisiä omia ajatuksiaan kohtaan. Tämä siksi että tieteessä teoriat tulisi tieteessä arvioida niiden objektiivisen, rationaalisen uskottavuuden, ei henkilökohtaisten mieltymyten tai panostuksen nojalla. Toisaalta sellaisiakin tiedemiehiä arvostetaan jotka sinnikkäästi ponnistelevat yleistä mielipidettä ja jatkuvia takaiskuja vastaan, todistaakseen jonkin seikan luonnosta jonka he "tietävät" todeksi jonkin korkeamman tason teoreettisen oivalluksen tahi muun intuition valossa - ja onnistuvat (vastaavasti niitä jotka epäonnistuvat kukaan tuskin muistaa, hehän olivat "vain itsepäisiä", ja heidät korkeintaan mainitaan oppikirjoissa tieteellisen (nyky)tiedon evankelisen edistyksen esteinä). Oliko esimerkiksi Neptunuksen ja Pluton löytyminen rationaalisen tutkimustyön hedelmä, vai pelkän rationaalisesti perusteettoman uskon ja sinnikkään peräänantamattomuuden onnekas lopputulos?

Toisaalta tieteellisessä ajattelussa korostetaan lateraalista ajattelua - nerokkaat ja oivaltavat, luovat, yllättävät, ratkaisut pitkään tutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin (esim. Einsteinin suhteellisuusteoriat) saavat runsaasti huomiota niin tiedemiesten kuin populaarikirjoittajien teoksissa. Toisaalta tieteentekijän älylliseen kurinalaisuuteen kuuluu kyky hylätä kehityskelvottomina suurin osa "hyvistä ideoista", ja tunnustaa että suurin osa omaperäisistä ideoista on huonompia kuin tarjolla olevat ei-omaperäiset ratkaisut. Kumpi on olennaisempi osa tieteellistä ajattelua?

Näiden seikkojen ajatellaan (liian) usein olevan "pragmaattisia" valintoja jotka jäävät tutkijan intuition tai "vainun" varaan - mutta ne ovat kysymyksiä joiden arvioiminen on keskeistä tieteellisen tutkimuksen luonteen selventämisen ja eksplikoinnin kannalta (joka juuri on tieteenfilosofian päämäärä).

Miksi tieteenfilosofiaa tehdään? Filosofin motivaationa lienee perimmältään ihmetys ja puhdas uteliaisuus - hän haluaa ymmärtää miksi ja miten tiede tuottaa tietoa maailmasta, ja mikä on se "prinsiippi" tieteellisen menetelmän taustalla, joka tekee tieteestä tiedon hankintamentelmänä nin erityislaatuisen. Asioiden selventäminen ja siitä seuraava ymmärrys on filosofille itsessään nautinto.

Tämä tuskin on tieteentekijöille riittävä perustelu tieteenfilosofian olemassaolon oikeutukseksi - eikä varmasti riittävä perustelu sille miksi tieteentekijän (tai metodikurssille osallistuvan tulevan tieteentekijän) kannattaisi olla kiinnostunut tieteenfilosofiasta / tuhlata aikaansa "filosofien pohdiskeluihin" tutustumiseen. Tieteentekijälle tieteenfilosofia voi tarjota täsmällisempiä ja loogisesti pitävämpiä keinoja arvioida vaihtoehtoisia toerioita / selityksiä / argumentteja, ja selkeämmän käsityksen tieteellisen ja epätieteellisen päättelyn ja selittämisen eroista. Tällä on käytännöllistä arvoa teoreettsiten ja metodologisten kiistojen ja tutkimustulosten tulkintaa koskevissa argumenteissa. (Tieteellisten normien ja kriteerien tutneminen voi olla hyödyllistä myös esim. silloin kun on otettava kantaa oman kapean erikoisalan ulkopuolelle osuviin kysymyksiin - esim. psykologin pohtiessa käyttäytymistieteellisen geenitutkimuksen argumetteja tai geenitutkijan ottaessa kantaa psykologisiin kysymyksiin voi olla hyödyllistä alistaa omatkin argumentit kriittiselle analyysille ennen kuin lähtee esittämään niitä julkisesti).

Historiallisesta näkökulmasta tiedettä tarkasteltaessa kaivataan esim. täsmällisempää tietoa tieteen "yleisistä pelisäännöistä", menneisyyden oppiriitojen ymmärtämisen tueksi, ja kiistakumppanien todistelujen ja käsityksilleen esittämien puolustusten legitimiteetistä (riippumattomasti siitä, kuka kiistan loppujenlopuksi sattui voittamaankaan - siis kuka loppujen lopuksi oli oikeassa).

Filosofian rappiosta

"Aina hegeliläisyyden noususta lähtien on ollut olemassa vaarallinen kuilu tieteen ja filosofian välillä. Filosofeja on syytetty - uskoakseni syystä - "filosofoinnista ilman tosiasioita" ja heidän filosofioitaan on kuvailtu "vain kuvitelmiksi, jopa vähämielisiksi kuvitelmiksi". Vaikka hegeliläisyys oli johtava ajatussuunta Englannissa ja Euroopassa, sen oppositio ja sen teennäisyyden halveksunta eivät koskaan hävinneet kokonaan. Hegeliläisyyden romahtamisen sai erityisesti aikaan filosofi, jolla Leibnizin, Berkleyn ja Kantin tapaan oli pätevä tieteen, erityisesti matematiikan, tuntemus. Puhun Bertrand Russellista.

Russell toi myös esiin sen luokittelun, liittyen läheisesti hänen kuuluisaan tyyppiteoriaansa, joka on perusta Wittgensteinin käsityksille filosofiasta. Hän luokittelee (mitä on kritisoitu sivulla 309) kielen ilmaisut
(1) tosiin lauseisiin
(2) epätosiin lauseisiin ja
(3) merkitystä vailla oleviin ilmauksiin, joiden joukossa ovat lauseen näköiset sanakirjat, niin sanotut "pseudolauseet".

Russell käytti tätä erottelua ratkaistakseen löytämänsä loogiset paradoksit. Hänen ratkaissuaan varten oli olennaista erottaa erityisesti (2) ja (3). Tavanomaisessa kielenkäytössä voisimme sanoa, että epätosi lause kuten "3 kertaa 4 on 173" tai "kaikki lehmät ovat kissoja", olisi merkitystä vailla oleva. Russell kuitenkin varasi termin "merkitystä vailla oleva" sellaisille ilmauksille kuin "3 kertaa 4 ovat lehmisä" tai "kaikki kissat ovat 173" eli senkaltaisille ilmauksille, joita ei pidä nimittää epätosiksi lauseiksi. Niitä ei pidä nimittää epätosiksi, koska merkityksellinen, mutta epätoden laiseen negaatio on aina tosi. Mutta pseudolauseen "kaikki kissat ovat 173" prima facie negaatio on "jotkut kissat ovat 173", ja tämä on aivan yhtä epätyydyttävä pseudolause kuin alkuperäinenkin.

Pseudolauseiden negaatiot ovat yhä pseudolauseita, aivan kuten oikeiden lauseiden (tosien tai epätosien) negaatiot ovat oikeita lauseita (tosia tai epätosia).

Tämä erottelu teki Russellille mahdolliseksi eliminoida hänen löytämänsä paradoksit (joiden hän sanoi olevan merkitystä vailla olevia pseudolauseita). Wittgenstein meni pidemmälle. Hän ehkä kuvitteli, että se mitä filosofit, erityisesti hegeliläsiet filosofit, sanoivat oli jollakin tapaa samankaltaista kuin logiikan paradoksit, ja hän käytti Russellin erottelua tuomitakseen kaiken filosofian perimmältään merkitystä vailla olevaksi.

Tästä seuraten ei voi olla olemassa aitoja filosofisia ongelmia. Kaikki väitetyt filosofiset ongelmat voidaan luokitella neljän otsikon alle:

(1) ongelmat, jotka ovat puhtaasti loogisia tai matemaattisia ja niihin vastataan logiikan tai matematiikan lauseilla ja jotka näin ollen eivät ole filosofisia,

(2) tosiasioita koskevat ongelmat, joihin vastataan empiirisen tieteen lauseilla, jotka nekään eivät siis ole filosofisia,

(3) ongelmat, jotka ovat (1):n ja (2):n kombinaatioita eivätkä ole filosofisia, ja

(4) merkitystä vailla olevat pseudo-ongelmat, kuten ""Ovatko kaikki kissat 173?" tai "Onko Sokrates identtinen?" tai "Onko näkymätön, ei kosketettavissa oleva Sokrates, josta ei voi olla tietoa, Olemassa?".

Wittgensteinin ajatus hävitää filosofia (ja teologia) muokkaamalla Russellin tyyppiteoriaa oli vilpitön ja omaperäinen (ja jopa radikaalimpi kuin Comten positivismi, jota se läheisesti muistuttaa). Ajatuksesta tuli uuden voimakkaan kielen analyytikkojen koulukunnan inspiroija; tuo koulukunta peri Wittgensteinin uskon, jonka mukaan ei ole olemassa aitoja filosofisia ongelmia ja kaikki, mitä filosofi voi tehdä, on paljastaa ja purkaa niitä kielellisä ongelmia, joita perinteellinnen filosofia on esittänyt.

Minun käsitykseni asiasta on se, että jatkan työskentelyä filosofian parissa vain niin kauan kuin minulla on aitoja filosofisia ongelmia ratkaistavaksi. En pysty ymmärtämään sellaisen filosofian viehätystä, joka ei sisällä ongelmia.

Ensimmäinen teesini on, että jokainen filosofia ja erityisesti jokainen filosofinen koulukunta on taipuvainen rappeutumaan siten, että sen ongelmia ei käytännössä voi erottaa pseudo-ongelmista ja vastaavasti sen ammattikieltä ei voi erottaa merkityksettömästä lörpötyksestä. Yritän osoittaa, että tämä on seurausta filosofisesta sisäsiitoksesta. Filosofisten koulukuntien rappio on puolestaan seurausta siitä väärästä uskomuksesta, että joku voi filosofoida ilman, että olisi pakotettu filosofoimaan sellaisten ongelmien kautta, jotka tulevat esille filosofian ulkopuolelta - esimerkiksi matematiikasta, kosmologiasta, politiikasta, uskonnosta tai yhteiskunnallisesta elämästä. Toisin saneoen ensimmäinen teesini on tämä. Aidot filosofiset ongelmat ovat aina peräisin filosofian ulkopuolisista tärkeistä ongelmista, ja ne häviävät, jos nämä ulkopuoliset ongelmat häviävät. Pyrkimyksissään ratkaista ongelmia filosofit ovat taipuvaisia noudattamaan jotakin, mikä näyttää filosofiselta menetelmältä tai tekniikalta tai erehtymättömältä avaimelta filosofiseen menestykseen. Mutta mitään tällaista menetelmää tai tekniikkaa ei ole olemassa. Filosofiassa menetelmät eivät ole tärkeitä; mikä hyvänsä menetelmä on oikeutettu, jos se johtaa tuloksiin, joista voidaan järkevästi keskustella. Tärkeää eivät ole menetelmät tai tekniikat, vaan herkkyys ongelmille ja voimakas mieltymys niihin - tai, kuten kreikkalaiset sanoivat, ihmettelemisen lahja

Karl Popper, Arvauksia & Kumoamisia

Nykykulttuurin ja "arkiajattelun" epätieteellisyydestä

"If we look away from the science and look at the world around us, we find out something rather pitiful: that the environment that we live in is so actively, intensely unscientific. Galileo could say: "I noticed that Jupiter was a ball with moons and not a god in the sky. Tell me, what happened to the astrologers? Well, they print their results in the newspapers, in the United States at least, in every daily paper every day. Why do we still have astrologers? (...) There is an infinite amount of crazy stuff, which, put another way, is that the environment us actively, intensely unscientific. There is talk about telepathy still, although it's dying out. There is faith-healing galore, all over. There is a whole religion of faith-healing. There's a miracle at Lourdes where healing goes on. Now, it might be true that astrology is right. It might be true that if you go to the dentist on the day that Mars is at right angles to Venus, that it's better than if you go on a different day. It might be true that you can be cured by the miracle of Lourdes. But if it is true it ought to be investigated. Why? To improve it. If it is true then maybe we can find out if the stars do influence life; that we could make the system more powerful by investigating statistically, scientifically judging the evidence objectively, more carefully. If the healing process works at Lourdes, the question is how far from the site of the miracle can the person, who is ill, still stand? Or is it working so well that there is plenty of room for more people to be arranged near the place of the miracle? Or is it possible, as it is with the saints which have recently been created in the United States - there is a saint who cured leukemia apparently indirectly - that ribbons that are touched by the sheet of the sick person (the ribbon having previously touched some relic of the saint) increase the cure of leukemia - the question is, is it gradually being diluted? You may laugh, but if you believe in the truth of the healing, you are responsible to investigate it, to improve its efficiency and to make it satisfactory instead of cheating. For example, it may turn out that after a hundered touches it doesn't work anymore. Now it's also possible that the results of this investigation have other consequences, namely, that nothing is there. (...) I would like to explain that one of the difficulties why this can keep going, is that it is not realized what a profound modification of our worldview would result, if just one example of one of these things would really work. The whole idea, if you could establish the truth, not of the whole idea of astrology but just one little item, could have a fantastic influence on our undestanding of the world. And so the reason we laugh a little bit is that we are so confident of our view of the world that we are sure they aren't going to contribute anything. (...)because if we understand the world the way we do, we cannot understand how the astrological phenomena can take place. But for people who believe in astrology there is no relevance, because the scientist never bothers to argue with them. The people who believe in faith healing have not to worry about science at all, because nobody argues with them. You don't have to learn science if you don't feel like it. So you can forget the whole business if it is too much mentak strain, which it usually is. (...) I believe that we should demand that people try in their own minds to obtain for themselves a more consistent picture of their own world; that they not permit themselves the luxury of having their brain cut in four pieces or two pieces even, and on one side they believe this and on the other side they believe that, but never try to compare the two points of view. Because we have learned that, by trying to put the points of view that we have in our head together and comparing one to the other, we make some progress in understanding and in appreciating where we are and what we are."

Richard P. Feynman, The Pleasure of Finding Things out, ss. 106-110

Kirjallisuutta

Popper, K. (1963). Conjectures and Refutations. New York: Harper and Row.
Suom. Karl R. Popper, Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu. Suom. Eero Eerola. Gaudeamus, Helsinki 1995.

Linkkejä

Tieteen jättiläiset vastakkain. Sami Pihlströmin kirja-arvostelu Popperin ja Thomas Kuhnin pääteosten suomennoksista.http://www.lse.ac.uk/collections/lakatos/scienceAndPseudoscience48.mp3

Imre Lakatos: Science and Pseudoscience (MP3, alunperin radioitu 30.6.1973; The Open University Arts Course A30) (transcript)