View a printable version of the current page.

9. Tietoisuuden tutkiminen

v1.5 (c) Otto Lappi 2003-2009

"While most psychologists are willing to
concede that not all important psychological
processes and structures are available to conscious
inspection, it is not generally recognized
that the converse may also hold: that
what is available to conscious inspection may
not be what plays the important causal role
in psychological processes."

Z.Pylyshyn (1973) 'What the Mind's Eye Tells the Mind's Brain''

Tajunnantutkimus on eri asia kuin kognition tutkimus. Kognition tutkimus on aivojen tiedonkäsittelyn ja sen taustamekanismien tutkimusta. Tajunnan tutkimus on sen tutkimista, miten aivojen tiedonkäsittely ja sen taustamekanismit meille ilmenevät subjektiivisessa kokemuksessa (kenties hyvinkin epäsuorasti, valikoivasti ja värittyneenä!).

Lisäksi tajunnantutkimukseen liittyy keskeisesti tietoisuuden subjektiivisuuden ongelma. Kognitiiviset prosessit ovat naturalistisesta näkökulmasta tarkastellen täysin objektiivisia "kolmannen persoonan näkökulman" ilmiöitä. "Ensimmäisen persoonan näkökulmaa" taas tajunnantiloja kosntituoivana tekijänä (Searle, 199X). Tietoisuuden ongelma mielenfilosofiassa on ensisijaisesti tajunnantilojen fenomenaalisen laadun subjektiivisuuden ongelma. Miten tiede voisi objektiivisin havaintomenetelmin saada tietoa tällaisesta subjektiivisista faktoista? Miten tiede voisi laatia empiirisiä teorioita tietoisuudesta (jossa tajunnantilat ovat teoreettisia entiteettejä käyttäytymisen takana)?

9.1. Tietoisuuden subjektiivisuuden, qualioiden, ongelma ja tietoisuus eläimissä

Ovatko simpanssit ja muut ihmisapinat tietoisia olentoja? Ovatko koirat tietoisia olentoja? Ovatko rotat ja hiiret tietoisia olentoja? Ovatko korpit, naakat ja kyyhkyt tietoisia olentoja? Ovatko kalat tietoisia olentoja? Ovatko kärpäset ja madot tietoisia olentoja? Onko niillä tajuntaa?

Eri ihmiset ovat valmiit vetämään tietoisuuden tai tajuisuuden rajan eri kohtiin tätä "fylogeneettistä sarjaa". Intuitionsa pohjalta usemmat ihmiset vastaisivat ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen varmaankin myöntävästi, ja kahteen viimeiseen kysymykseen kieltävästi, "välitapausten" jäädessä epäselviksi.

Jos tietoisuus, tajunta, subjektiviteetti, on todellinen ominaisuus, niin se ovatko erilaiset eliöt subjektiivisia kokijoita ei kuitenkaan voi riippua meidän intuitiostamme, ja käsityksistämme. Meidän käsityksistämme korkeintaan riippuu, näyttääkö niiden ulkoinen käyttäytyminen siltä, että niillä todella on mentaalisia kokemuksia, voimmeko tietää niillä olevan mentaalisia kokemuksia, tai attribuoimmeko niille kuvauksissamme subjektiivisia määreitä.

Mitä oikeastaan sitten tarkoitetaan sillä, että jokin olio on "tajunnan subjekti"? Ihmisellä on tietoinen mieli, kokemuksellisia tajunnan tiloja; samoin mahdollisesti monilla muillakin eläimillä, mutta mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun kysytään "onko tällä oliolla tajuntaa" tai "millaisia ovat tämän olion tajunnantilat"?

Jos ajattelemme mielen tai aivojen olevan jonkinlainen ulkomaailmaa representoiva järjestelmä, meistä tuntuu, että jokin oleellinen kokemuksellisuus erottaa sen sellaisista representaatioista tai representoivista järjestelmistä, jotka eivät ole mentaalisia subjekteja - esimerkiksi kameroista, tauluista, teksteistä, peileistä . . . Ne tosin voivat muodostaa kuvaamistaan kohteista representaatioita oman sisäisen rakenteensa muutoksiin perustuvien prosessien avulla, mutta nämä representaatiot ovat ilmeisesti jollakin oleellisella tavalla erilaisia kuin subjektiiviset mielen tilat.

Kun seison kiven vieressä, minusta heijastuvat fotonit osuvat kiveen siinä missä kivestä heijastuvat fotonit minuun, mutta kivellä ei oletettavasti ole subjektiivista vaikutelmaa valon lähteestä. Se voi reagoida (esim. kemiallisen rakenteensa takia) eri tavoilla eri väriseen valoon; sen on siis mahdollista joutua "diskriminatiivisiin tiloihin" jotka eroavat toisistaan riippuen ympäristön fysikaalisesta rakenteesta. Kivi ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista representaatiota kohteesta (minusta), eikä se tietenkään näe värejä.

Kun minä katson peiliä, sekä verkkokalvolleni että peiliin syntyy kuvallinen representaatio minusta. Mutta minä näen peilin, eikä peili kuitenkaan näe minua. Mielessäni ja aivoissani tapahtuu jotain sellaista, mitä peilissä ei tapahdu. Verrattuna kiveen, peilin voidaan todella sanoa muodostavan representaation minusta siinä mielessä, että peilin fysikaalisen tilan muutos heijastaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin ympäristön geometrisiä muutoksia, esimerkiksi minun liikkuessani peilin edessä.

Verkkokalvojeni gangliosolut voivat reagoida eri tavalla eri värisiin valoihin. Tarkemmin sanoen: ympäristön valon eri aallonpituudet voidaan jaotella sen mukaan, miten herkästi ja voimakkaasti. Hieman yksinkertaistaen voimme ajatella, että gangliosolun aktivaatio"luokittelee" valoärsykkeet niihin jotka aktivoivat solun, ja niihin jotka eivät sitä tee: voidaan jopa sanoa "muodostaa edustuksen" (kantaa informaatiota) ympäristön valaistustilasta. Silti verkkokalvon tappisolujen fysiologis-kemialliset prosessit eivät ole subjektiivisia kokemuksia. Oletettavasti jotkin "ylempänä" keskushermostossani tapahtuvat prosessit kuitenkin ovat.

Minun ja peilin representaation muodostamistavoissa on oleellisena erona se, että verkkokalvolleni saapuva kuvallinen representaatio (projektio, heijastuma) on vasta lähtökohta hienostuneemmille neuraalisille prosesseille. Se että sellaisia ei peilissä tapahdu, saa meidät suhteellisen varmoiksi siitä, että peilillä ei ole kokemuksellista havaintoa minusta.

Voisimmeko spesifioida tarkemmin, mitä peilin oikeastaan pitäisi tehdä että sillä olisi kokemuksellinen havainto? Selvästikään pelkkä kuvallinen kopiointi ei riitä; se, mitä minun aivoissani tapahtuu, ilmeisesti riittää. Mutta mitä aivoissani oikeastaan tapahtuu? Mitkä tapahtumat ovat relevantteja kokemuksellisen havainnon syntymisessä? Mitkä aivojeni ominaisuudet ovat oleellisia havaintojen synnyn kuvaamisessa ja selittämisessä? Voidaanko tajunnantilojeni tietoisuus - se että ne ovat subjektiivisia kokemuksia - kuvata ja selittää aivotutkimuksen avulla?

Mielenfilosofiassa tätä selitettävää ilmiötä, tajunnantilojen kokemuksellisuutta, kutsutaan "kvalioiksi" (lat./eng.: yks. quale, mon. qualia). Sillä tarkoitetaan mentaalisten tiljen kokemuksellisuutta l. fenomenaalisuutta: sitä mielen ominaisuutta, että havainnot, tunteet jne. ovat laadullisia vaikutelmia kohteestaan. Kvalioita ovat esimerkiksi se, millaista on tuntea tuoreen pullan tuoksu, nähdä paloauton kirkkaanpunainen väri, tai tuntea lumen kylmyys paljaalla iholla.

Klassikkoartikkelissaan "What Is It Like to Be a Bat?" (Nagel, 1979) filosofi Thomas Nagel käsittelee sitä, mitä tarkoittaa, että jokin ilmiö tai olio (esimerkiksi mentaalinen representaatio) ylipäänsä on "mentaalinen" tai "tietoinen". Tietoisuus on Nagelin mukaan kokemuksen subjektiivista ominaislaatua. Nagel määrittelee tietoisiiden siten, että "tuntuu joltakin" olla tietoinen olio: se että joku tai jokin on Nagelin määritelmän mukaan tietoinen tarkoittaa että sillä on jonkinlaista yksityisestä näkökulmasta koettuja subjektiivisia elämyksiä.

"The fact that an organism has conscious experience at all means, basically, that there is something it is like to be that organism. [] An organism has conscious mental states if and only if there is something it is like to be that organism - something it is like for the organism." (Nagel, 1979, s.166)

Tietoisuuteen näin määriteltynä kuuluvat siis paitsi itsetietoiset eli reflektiiviset "korkeammat" tajunnantilat (itsetietoisuus), myös paljaat aistikokemukset, jotka kohdistuvat ulkomaailmaan, eivätkä kokemukseen itseensä, samoin kuin unet ja hallusinaatiot joilla on kokemuksellinen laatu, mutta ei mitään todellista ulkoista kohdetta. Tajuntaa itseään reflektoivat tajunnan tilat itseasiassa katsotaan tässä mielessä "tietoisiksi" jos vain jos on jonkinlaista olla tuossa itsereflektiivisessä tilassa .

Nagelin mukaan tietoista kokemusta esiintyy myös muilla eläimillä kuin ihmisellä. Emme osaa sanoa, millä eläimillä ja kuinka yksinkertaisilla organismeilla sitä esiintyy.
Tällä hetkellä oletetaan, että ainakin muilla kädellisillä, kuten simpansseilla esiintyy tietoisuutta. Todennäköisesti myös muut nisäkkäät, kuten lehmät, koirat, valaat ja delfiinit ovat tietoisia. Siitä, ovatko esimerkiksi kalat tai etanat tietoisiaon jo hieman hankalampi keskustella.Yksisoluiset eliöt tuskin voivat kokea mitään, sillä ei ole minkäänlaista olla tohvelieläin. Mutta koska tietoisuuden esiintymisen arvioimiseksi ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä kriteerejä, tiedemiehet eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin tulisi vetää raja tietoisten ja ei-tietoisten organismien välille.

Koska emme voine milloinkaan päästä suoraan "sisälle" eläimen kokemukseen, voimme tutkia vain niiden aivoja ja käyttäytymistä . Toisten ihmisten käyttäytymisessä on tosin yksi hyvin olennainen piirre, joka lähes kaikesta muusta eläintenvälisestä kanssakäymisestämme puuttuu: pystymme kommunikoimaan heidän kanssaan kielellisesti, niin että voimme kysyä heiltä heidän kokemuksistaan. Eläinten kanssa emme yleensä pysty kommunikoimaan verbaalisesti, joten meidän on perustettava arviomme vain niiden aivojen rakenteeseen ja niiden ei-verbaaliseen käyttäytymiseen.

Se ovatko eläimet subjektiivisia kokijoita ei kuitenkaan Nagelin mukaan mitenkään riipu meidän (tai ylipäätään kenenkään ulkopuolisen) kyvystä arvioida tai ottaa selvää asiasta. Nagelin tärkein väite on, että vaikka meillä ei olekaan mitään fysiologisia tai behavioraalisia tieteellisiä kriteerejä arvioida subjektiivisuuden esiintymistä luotettavasti, niin kuitenkin se, että on tai ei ole jonkinlaista olla tuo tietoinen orgaaninen systeemi, on tosiasia. Vaikka emme koskaan voisi päästä selville siitä, että ovatko muiden kuin itsemme tietoisuus olemassa, ei se tee tuosta tietoisuudesta vähemmän todellista. Jos eliöllä on tietoisia kokemuksia, sillä on niitä Nagelin mukaan riippumatta siitä, tiedämmekö me sitä, tai voimmeko sitä koskaan tulla tietämäänkään.

Vastaavasti Nagelin mukaan voimme esimerkiksi kuvitella tilanteen, jossa Maapallolle saapuisi älykkäitä avaruusolentoja, jotka tieteensä ja taiteensa avulla ryhtisivät selvittämään "inhimillisen tietoisuuden" mysteeriä; esimerkiksi sitä miten ihmiset kokevat kipua. Ne eivät kykenisi tulemaan ihmisen pään sisään esimerkiksi tunteakseen sitä, miltä ihmisestä kipu tuntuu, jolleivät ne itse kykenisi tuntemaan minkäänlaista kipua. Voidaan ehkä myös ajatella, että näiden "marsilaisten" kipu on laadultaan niin kovin erilaista kuin meidän ihmisten, että marsilaisten myötäelävä suhtautuminen meidän kipuumme itse asiassa johtaisi heitä systemaattisesti harhaan.

Että nämä avaruusolennot eivät ehkä koskaan voisi tietää, miltä ihmisen kipu tuntuu, ei tietenkään tee ihmisen itsensä kokemasta kivusta yhtään vähemmän todellista tai laadultaan epämääräistä. Mutta vastaavasti se että ihminen ei ehkä koskaan voisi tietää millaista on marsilaisen, lehmän tai valaan kipu ei vaikuta yhtään sen enempää siihen millaisia nämä kivut todellisuudessa ovat.

Samalla tavoin myös tosiasia siitä, että jollakin eläimellä on tietoisia kokemuksia, ei edellytä sitä, että ihmisen tulisi kyetä sen enempää tieteen kuin myötäelävän ymmärryksenkään kautta "tavoittamaan" tuota eläimen tietoisuutta. Meidän ei tarvitse tietää, miltä tuntuisi olla tietoinen lepakko. Itse asiassa eläimen itsensäkään ei tarvitse tietää millaista on olla tietoinen - riittää, että sillä on tietoisia kokemuksia.

Nagel valaisee asiaa myös esimerkillään lepakosta: varmaankin on lepakon kannalta jonkinlaista olla lepakko - ainakin voimme argumentin vuoksi olettaa, että lepakko on tässä mielessä tietoinen, tajuinen eli tunteva olento. Ihminen ei kuitenkaan voi kokea, millaista lepakkona oleminen on, koska me emme ole lepakkoja. Voimme jossain määrin yrittää asettua lepakon asemaan. Lisäksi, jos tunnen hyvin lepakon havaintoelimistön toiminnan ja tiedän miten se reagoi erilaisiin ärsykkeisiin, pystyn laatimaan teorian lepakon mielen/aivojen reprsentaatio-ominaisuuksista.

Tässä kuitenkin objektiivinen kuvaus organismin/aivojen toiminnasta ei anna mitään tietoa siitä, miten se liittyy maailman (ml. tajunnantilojen) subjektiiviseen kokemiseen. Meillä ei ole mitään teoriaa, joka sallisi meidän tulkita tätä tietoa, vaan minun on yritettävä suhteuttaa sitä tietooni omasta järjestelmästäni, ja tietooni kokemuksestani eri tilanteissa. Yhä laajempi ja laajempi tietoaineisto lepakon fysiologiasta ja käyttäytymistaipumuksista ei suoraan kerro, millaista on olla lepakko. Me emme yksinkertaisesti voi päätellä siitä, mitä jossakin kirjassa kerrotaan lepakon ruumiinrakenteesta, sitä, miltä lepakon ruumiinrakenne tai kokemusmaailma tuntuu lepakosta. Yleisemmin: objektiivinen kuvaus ei kerro millaista on subjektiivisesti kokea jotain, ja se että se on jonkinlaista on juuri se fakta joka tekee kokemuksesta tietoisen.

Tietoista kokemusta on Nagelin mukaan myös eläimillä. Emme osaa sanoa millä eläimillä, mutta vaikka me emme asiantilan toteutumista osaakaan saada selville, tai vaikka emme koskaan siitä voisikaan päästä selville (muiden kuin itsemme kohdalla) se ei tee asiasta vähemmän todellista.

Jos eliöllä on tietoisia kokemuksia, sillä on niitä Nagelin mukaan riippumatta siitä tiedämmekö me sitä, tai voimmeko sitä koskaan tulla tietämäänkään. Se voi myös olla spesifisemmin jonkinlaista kuin millään käsitteillämme vieraista subjektiviteetin muodoista pystymme ilmaisemaan. Aivan samoin kuin jokin vieras älyn muoto (älykkäät avaruusolennot) eivät ehkä kykenisi kovinkaan tarkasti käsitteillään ilmaisemaan miltä ihmisestä tietyssä tilanteessa tuntuu. Ehkä vain käsittein "sillä on kipua" ja "se nauttii" tms., mikä ei kuitenkaan tee vähemmän todellista siitä faktasta että hänestä todellakin tuntuu juuri jonkinlaiselta - on erilaisia kipuja ja nautintoja. Ja ihmiset voisivat tietenkin olla minkä tahansa toisen, maanulkoisen tai maapallolla elävän, tietoisen elämänmuodon suhteen samassa asemassa.

Nagelin mukaan se tosiassa että on tietynlaista olla tajunnantilassa X ei edellytä tuon tosiasian ilmaistavuutta jossakin käsitejärjestelmässä. Sen ei tarvitse olla ilmaistavissa missään ihmisten käsitejärjestelmässä - se voi siis olla "mysteeri", jotain, mitä emme periaatteessakaan voi tietää tai ilmaista käsitteellisesti. Mutta sen ei myöskään tarvitse olla ilmaistavissa Sen ei myöskään tarvitse olla ilmaistavissa missään subjektin omassa käsitejärjestelmässä, sillä subjektilla ei tarvitse olla mitään käsitteellistä ymmärrystä itsestään - kuten eläimillä tai pikkulapsilla ei oletettavasti ole. Subjektilla ei tarvitse olla käsitteitä tai kieltä voidakseen olla aidosti tietoinen tässä 'what it is like' -mielessä. Se, että on X:n kannalta jonkinlaista olla X (ja millaista se täsmälleen ottaen on) on "subjektiivinen fakta", jonka ontologinen olemassaolo ei riipu käsitejärjestelmistä tai uskomuksista.

Erityisesti, subjektiivisten faktojen olemassaolo ja laatu ei riipu tieteemme käsitteistöstä: faktan "millaista on X:lle olla X" ei tarvitse olla ilmaistavissa tieteellisesti (yleisemmin: subjektiivisen faktan ei tarvitse olla ilmaistavissa, tavoitettavissa tai tiedettävissä objektiivisesti). Nagelin johtopäätös siis on, että voi olla faktoja, joita ei voi tieteellisesti/objektiivisesti kuvata.

Kysyä, onko jonkinlaista olla lepakko, tai millaista on olla lepakko, ei myöskään välttämättä tarkoita, mitä minun kokemustani se muistuttaa. Sen ei välttämättä tarvitse muistuttaa mitään minun fenomenaalisen elämysmaailmani kokemuksia. Silti voimme Nagelin mukaan sanoa, että tämä ei tee siitä faktasta, millaista se on, yhtään epätodempaa tai epämääräisempää. Marsilainen ei ehkä osaisi kuvata ihmisen kokemuksia sen tarkemmin kuin "kipu" ja "halu", mutta se ei tarkoita että ihmisten kokemusket olisivat vain kipuja tai haluja. On eri tyyppisiä kipuja ja haluja, jotka marsilaisen kannalta voivat jäädä avautumattomiksi, aivan samalla tavalla voi olla eri tyyppisiä lepakkokokemuksia, joiden täsmällisestä luonteesta me emme koskaan voi eläytymällä päästä selville.

Voi siis olla faktoja, joita inhimillisin käsittein ei voi tavoittaa. Faktoja, jotka eivät vastaa minkään inhimillisen tietokyvyn tavoitettavissa olevan proposition totuutta, koska niitä ei voi ilmaista sanoin, kuvin tai matemaattisin kaavoin, faktoja jotka voidaan "tuntea" vain kokemalla ne.

9.2. Yksityisen kielen argumentti & introspektion ongelma

Yksityisen kielen argumenteilla tarkoitetaan filosofisia argumentteja, joiden tavoitteena on osoittaa, että mielekkään kielenkäytön on perustuttava julkiseen kieleen, ei "yksityiseen" kieleen. "Yksityinen kieli" on kieli jonka termien merktiysen vain yksilö itse voi todella tuntea (ts. jossa on ilmaisuja joiden merkitykset eivät ole "jaettuja", jonka ilmaisuja ei voida kääntää toisten yksilöiden kielelle).

Varsinainen "alkuperäinen" yksityisen kielen argumentti on Wittgensteinin Filosofisia Tutkimuksia teoksessa esitetty yksityisen kielen argumentti. Tämän nimenomaisen argumentin tulkinnoista (sen rakenteesta ja siitä mitä se ylipäätään yrittää/voi osoittaa) ei ole täyttä yksimielisyyttä edes filosofien keskuudessa.

Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että argumentissa pyritään osoittamaan että on mahdotonta että yksilöllä olisi kieli jonka termit nimeävät yksityisiä (subjektiivisia) kokemuksia (nimeäisivät tai kuvaisivat kvalioita). Tämä siksi, että kielellisten ilmaisujen (t. käsitteiden) olemukseen kuuluu että on oltava jokin standardi, joka määrittää onko termiä sovellettu oikein vai väärin - yksityisen kielen tapauksessa mitään tällaista standardia ei ole. Siksi "yksityisen kielen ilmaisut" eivät voi olla aitoja kielellisiä ilmaisuja, vaan jotain muuta (esim. tunneilmaisuja, kuten voihkiminen on kivun ilmaisemista, mutta ei kivun nimeämistä).

Ajatellaanpa, että Wittgensteinilla olisi yksityinen kieli L, jossa ilmaisu S nimeää jonkin yksityisen kokemuksen. Ajatuskokeessa hänen kielenkäyttöönsä kuuluu esim. se että hän merkitsee kalenteriin S:n aina kun hänellä on ollut kokemus jonka S nimeää. Jos ajattelemme, että tuo kokemus on jonkinlainen sisäisesti aistittavissa oleva sense-datum (introspektiivisenn "sisäisen havaitsemisen" kohde), voimme sanoa että S:n kirjaaminen kalenteriin koodaa siis tiettyä yksityistä tietoa t. yksityisesssä havaintomaailmassa ilmenevää mentaalista oliota. Keskeistä tässä ajatukokeessa on nimenomaan tutkia sitä, millaiseen ajattelutapaan johtaa se, että pidämme introspektiota "sisäisenä havaitsemisena" ja fenomenaalisia ominaisuuksia (kuten tämän omenan punaisuus minulle) sisäisen havaintomenetelmän yksityisinä havaintokohteina.

Voimme nyt kysyä: sisältääkö Wittgensteininin kalenteri tietoa siitä että ko. kokemus on esiintynyt ko. päivänä?

Kysymys johtaa meidät kysymään miten (millä perusteella) tiedämme, nimeääkö S samaa kokemusta joka päivä? Jos S olisi määriteltävissä julkisesti ymmärrettyjen ilmausten avulla, käännettävissä julkisen kielen P ilmauksille, voitaisiin käytön oikeellisuus (käyttöstandardien noudattaminen) verifioida. Tällöin verifiointi ongelma olisi ainakin täsmälleen sama meille ja merkintäjä tekevälle Wittgensteinille; Wittgensteinilla ei olisi mitään periaatteellisesti erityistä episteemistä suhdetta S:n merkitykseen/merkityskohteisiin. Yksityisen kielen L tapauksessa näin ei kuitenkaan ole.

Kysymys ei ole vain siitä, että jos "oikea käyttö" perustuu yksityiseen havaintoon/ostensioon, meillä ja Wittgensteinilla ei ole yhteistä standardia miten L:n ilmaisuja tulee käyttää (me emme voi sanoa Wittgensteinille: "olet käyttänyt ilmaisua väärin, tänään et kokenut samanlaista elämystä kuin eilen"). Sillä millainen voisi olla Wittgensteinin yksityinen standardi, ja miten hän tai kukaan muukaan voisi arvioida sen noudattamista (koodaamisen validiteettia)?

Voiko Wittgenstein esimerkiksi vilpittömästi vakuuttaa meille että hän todella käyttää S:ää joka päivä samoin? Olisiko meillä perusteita luottaa hänen vakuutteluihinsa (jolloin voisimme sanoa että tiedämme S:n olevan luotettavaa tietoa koska Wittgenstein on luotettava, ja tokihan hän itse tietää onko hän käyttänyt merkkiä oikein)? Voiko hän itse tietää, että hän käyttää S:ää joka päivä juuri saman elämystyypin ilmaisemiseen?
Hänellä ei ole mitään muuta keinoa verrata tämänpäiväistä ja eilistä introspekitiota kuin muistinsa - onko muisti luotettava - ts. onko meillä tai Wittgensteinilla syytä olettaa että muisti olisi luotettavaa?

Onko ylipäätään mahdollista, että hän olisi erehtynyt - että hän käyttää yhä samaa symbolia, vaikka elämyksen laatu ei ole sama kuin eilen (tai että hän olisi merkinnyt kalenteriin väärän symbolin)? Vai onko ylipäätään mielekästä väittää että virhe olisi edes periaatteessa mahdollinen? Eikö voitaisi yhtä hyvin väittää, että S:n "todellinen merkitys" (merkitys Wittgensteinille) on mikä tahansa kokemus - oli se laadultaan millainen tahansa - josta Wittgenstein käyttää symbolia S?

Mutta jos virhe ei ole edes periaatteessa mahdollinen, ei mitään standardiakaan ole olemassa - standardi edellyttää että ilmaisua voidaan käyttää oikein tai väärin. Mutta jos ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa käyttää ilmaisua S "kertomaan", välittämään tietoa sisäisestä kokemuksesta, ei S myöskään kerro mitään. Siinä missä ei ole erehtymisen mahdollisuutta ei myöskään ole tietoa. Jos S:n tehtääv on "informoida" tietystä mentaalisesta tilasta M, S:n merkinnän tulee tapahtua aina kun M ilmenee, jokin toinen tila N vastaavasti saisi oman merkkisnä Z jne. jokaisella mentaalisella tilalla X on vastaava ilmaisu Y. Vain tässä tapauksessa olisi mahdollista tulkita S oikein (tai väärin), sen mukaan mitä S:llä tarkoitetaan.

Tieteellisen menetelmän itseäänkorjaavuus edellyttää havaintomenetelmien objektiivisuutta ja systemaattisuutta: objektiivisuutta siinä mielessä että samaa menetelmää samanlaiseen ilmiöön sovellettaessa kaikki havaitsijat tuottavat samanlaista dataa. Systemaattisuus puolestaan tarkoittaa, että sikäli kuin havainnot ovat teoriapitoisia ja sisältävät apuoletuksia, nämä apuoletukset itsessään voidaan asettaa empiirisiksi hypoteeseiksi, s.o. niiden paikkansapitävyyttä voidaan koetella empiirisesti, jonkin riippumattoman havaintomenetelmän avulla saadun datan valossa (riippumattoman siinä mielessä, että se ei sisällä apuoletuksena sitä hypoteesia jota alkuperäisen datan - sen datan jonka hankkimisessa nyt käsillä oleva hypoteesi toimi apuoletuksena - oli tarkoitus koetella).

Tämän takia introspektio on ongelmallinen "havaintomenetelmä".

§ 244 Miten sanat viittaavat aistimuksiin? - Tässä ei näytä olevan mitään ongelmaa, sillä emmekö puhu joka päivä aistimuksista ja anna niille nimiä? Mutta miten syntyy nimen ja nimetyn asian välinen yhteys? Kysymys on sama kuin: Miten ihminen oppii aistimusten nimien merkityksen? Esimerkiksi sanan 'kipu' merkityksen. Tämä on yksi mahdollisuus: Sanat yhdistetään aistimuksen alkuperäiseen, luonnolliseen ilmaukseen ja sanoja käytetään tämän ilmauksen paikalla. Lapsi on loukannut itsensä ja huutaa. Aikuiset puhuvat sitten hänelle ja välittävät hänelle huudahduksia ja myöhemmin lauseit. He siis opettavat lapselle uuden kipukäyttäytymisen. "Sanot siis, että sana 'kipu' merkitsee oikeastaan huutamista?" Päinvastoin. Kivun sanallinen ilmaisu korvaa huutamisen eikä kuvaa sitä.
§256 Entä sitten kieli, joka kuvaa sisäisiä kokemuksiani ja jota vain minä itse voin ymmärtää? Miten merkitsen sanoilla aistimuksiani? []
§258 Kuvitelkaamme seuraava tapaus. Haluan pitää päiväkirjaa tietyn aistimuksen uusiutumisesta. Tässä tarkoituksessa assoisioin sen merkkiin 'A' ja kirjoitan tämän merkin kalenteriin joka päivä, kun minulla on tämä aistimus.
- - Haluan heti aluksi huomauttaa, että merkin määritelmää ei ole mahdollista ilmaista.
- - Mutta voin kuitenkin esittää sen itselleni eräänlaisena ostensiivisena määritelmänä!
- - Miten? Voinko osoittaa aistimusta?
- - En tavallisessa mielessä. Mutta lausun tai kirjoitan merkin ja keskitän samalla tarkkaavaisuuteni aistimukseen - osoitan sitä näin ollen tavallaan sisäisesti.
- - Mutta minkä vuoksi tämä seremonia? sillä vain sellainenhan se näyttää olevan! Määritelmää käytetään toki lyömään kiinni merkin merkitys.
- - Tämä tapahtuu juuri tarkkaavaisuuden keskittämisellä, sillä näin painan mieleeni merkin ja aistimuksen yhteyden.
- - 'Painan sen mieleeni' voi kuitenkin merkitä vain: Tällä tapahtumalla on se vaikuts että muistan yhteyden tulevaisuudessa oikein. Mutta tapauksessamme meillä ei ole mitään oikeellisuuden kriteeriä. Tässä tekisi mieli sanoa: Oikein on mikä tahansa mikä näyttää minusta oikealta. Tämä merkitsee vain, että tässä ei voi puhua 'oikeasta'.
§260 []Eikö siis se, joka on kirjannut merki kalenteriinsa olekaan pannut yhtään mitään muistiin? - Älä pidä itsestään selvänä että joku panee jotakin mujistiin kun hän kirjaa merkin - esimerkiksi kalenteriin. Muistiinpanollahan on jokin tehtävä, eikä 'A':lla ole toistaiseksi vielä mitään tehtävää.
§262 Voisi sanoa: Jos joku on esittänyt itselleen yksityisen sanan selityksen, hänen on nyt päätettävä mielessään sanan käyttämisestä niin-ja-niin. Miten hän päättää tämän? Onko minun oletettava, että hän keksii tämän soveltamisen tekniikan - vai että hän on löytänyt sen jo valmiina?
§265 Kuvitelkaamme taulukko, joka on olemassa vain mielikuvituksessamme, vaikkapa sanakirja. Sanakirjan vaulla voidaan oikeuttaa sanan X kääntäminen sanalla Y. Mutta onko meidän sanottava oikeutukseksi myös sitä, jos tätä taulukkoa katsotaan vain mielikuvituksessa?
- - 'No silloin kysymys on nimenomaan subjektiivisesta oikeutuksesta'. - Mutta oikeutus on toki siinä, että vetoamme johonkin riippumattomaan lähteeseen.
- - 'Mutta voin varmasti vedota myös yhdestä muistosta toiseen. En (esimerkiksi) tiedä, olenko painanut junan lähtöajan oikein mieleenija asian kontrolloidakseni palautan aikataulun sivun kuvan mieleeni. Eikö meillä tässä ole samanlainen tapaus?'
- - Ei, sillä tämän tapahtuman täytyy nyt todella tuottaa oikea muisto. Ellei aikataulun miellekuvan paikkansapitävyys olisi itse koeteltavissa, miten se voisi vahvistaa edellisen muiston paikkansapitävyyden? (Ikään kuin joku ostaisi useampia tämänpäiväisen aamulehden kappaleita päästäkseen varmuuteen, että lehti kirjoittaa totuuden).
§269 Muistakaamme, että on olemassa tiettyjä [julkisia] käyttäytymisen kriteerejä sille, että joku ei ymmärrä jotakin sanaa: että sana ei sano hänelle mitään, että hän ei osaa tehdä sillä mitään. [] 'Yksityiseksi kieleksi' voisi sanoa äänteitä, joita kukaan toinen ei ymmärrä, mutta jotka minä 'näytän ymmärtävän'.
§270 [] Mitä perustetta meillä on tässä sanoa 'A':ta aistimuksen nimeksi? Ehkä se tapa, jolla tätä merkkiä käytetään tässä kielipelissä. - Ja miksi 'määrätty aistimus', siis joka kerta sama? []
§272 Olennaista yksityisessä kokemuksessa ei oikeastaan ole se, että jokaisella on oma erityinen versionsa kokemuksesta, vaan se että kukaan ei tiedä, onko toisellakin tämä vai jotain muuta. Olisi siis mahdollista olettaa - vaikka tätä ei voikaan todentaa - että osalla ihmiskuntaa on yhdenlainen punaisen aistimus, toisella osalla toisenlainen.
§293 [] Jokainen sanoo minulle nyt itsestään, että hän tietää vain oman itsensä perusteella, mitä kivut ovat!
- - Olettakaamme, että jokaisella olisi kotelo, jossa olisi jotakin mitä sanomme 'kovakuoriaiseksi'. Kukaan ei voi koskaan kurkistaa toisen koteloon ja jokainen sanoo tietävänsä vain oman kovakuoriaisensa ulkonäön perusteella, mikä kovakuoriainen on.
- - Tällöin voisi olla että jokaisella on kotelossaan eri olio. Voisi jopa kuvitella, että tällainen olio muuttuisi jatkuvasti.
- - Mutta jospa sanalla 'kovakuoriainen' olisi näille ihmisille kuitenkin jotain käyttöä?
- - Sanaa ei siinä tapauksessa käytettäisi olion nimenä. Kotelossa oleva olio ei kuulu lainkaan kielipeliin, ei edes jonakin, sillä kotelohan voisi olla myös tyhjä.
§303 'Voin vain uskoa, että toisella on kipuja, mutta tiedän, jos minulla on kipuja' - Niin, voimme päättää sanoa 'Uskon, että hänellä on kipuja' sen sijaan että sanomme 'Hänellä on kipuja'. Mutta siinä kaikki. [] Yritä kerrankin epäillä - todellisessa tapauksessa - toisen ahdistusta, toisen kipuja!

L.Wittgenstein: Filosofisia Tutkimuksia. [Suom. Heikki Nyman]

9.3. Tajunnantutkimus

Tajunnantutkimuksella *tarkoitetaan empiiristä (*psykologista *tai, yleensä, *neurotieteellistä) tutkimusta jonka tavoitteena on ymmärtää ja selittää tietoisuuden ominaisuudet ja toimintaperiaatteet.

Lähtökohtana on se, että vaikka emme vielä ymmärräkään teoreettisella tasolla mitä tietoisuus on, ei se estä tajunnan tutkimusta. Ei siis yritetäkään ratkaista subjektiivisuuden *ja *yksityisyyden filosofisia ongelmia, vaan sivuutetaan ne ja keskitytään sen sijaan siihen mitä voidaan sanoa/tietää/tutkia.

Tämähän on sinällään normaalia empiirisessä tieteessä: lähtökohtana on aina jonkinlainen (osin jäsentymätön ja intuitiivinen) esiymmärrys siitä minkä tyyppisistä asioista ollaan kiinnostuneita, ja vasta myöhemmin, tutkimustiedon karttuessa ja teorioiden hioutuessa, aletaan "todella ymmärtää" ilmiön luonne.

Käytännössä tämä tarkoittaa tietoisuuden operationalisoimista koehenkilön ("introspektiivisten", yleensä verbaalisten) raporttien avulla, ja tietoisuuden tai sen muuttuvan tilan neuraalisten korrelaattien (Neural Correlate of Consciousness, NCC) etsimistä. (Kyse on eksploratiivisesta, pitkälti yritykseen, erehdykseen ja sattumaan perustuvasta lähestymistavasta, joka on luonteenomaista esiparadigmaattiselle tutkimukselle; Vrt. Tieteelliset vallankumoukset, Moniste II).

9.3.1. Crickin ja Kochin teoreettiset ja metodologiset suositukset neurotieteelliselle tietoisuustutkimukselle

Behaviorisminvaltakauden jälkeenkin tietoisuus oli pitkään asia josta psykologit, saati neurotieteilijät eivät halunneet sanoa juuri mitään. Filosofit puolestaan keskittyivät kehittämään yhä nerokkaampia argumentteja sen puolesta miten tietoisuudesta ei voikaan sanoa mitään.

Eräs keskeisimpiä hahmoja tietoisuuden tutkimuksen uudessa nousussa (sitten introspektionismin *ja *hahmopsykologian) oli DNA:n koodin ratkaisemisesta (1958) Nobelin palkinnon saanut, nyt jo edesmennyt, matemaatikko-fysiologi Francis Crick. Francis Crick & Christof Koch ovat useissa artikkeleissa (REFS) esittäneet joukon erittäin vaikutusvaltaisia metodologisia ja teoreettisia suosituksia sille miten tietoisuustutkimusta tulisi tehdä. Oheinen lista on koostettu lähinnä (1998) artikkelin pohjalta. (Huom. Tässä käytetty numerointi on monisteen luettavuutta ja luentoa silmälläpitäen - ei alkuperäisessä).

Metodologiset:

(M1) Aika aloittaa vakava tietoisuuden neurotieteellinen tutkimus on nyt (àT1).

(M2)*Useimmat filosofiset ongelmat tulisi sivuuttaa (esim. *qualiat ja intentionaalisuudenproblematisointi, zombiet (àT5)).

(m2.1) Ennenaikaisia teoretisointia liikaa sitovia määritelmiä tulisi välttää (àT1). Tulisi ymmärtää paremmin NCC:n neurobiologinen luonne ennen kuin tehdään liian tarkkoja teoreettisia distinktioita tai liian vahvoja teoreettisia tasutaoletuksia.

(m2.2) Tulisi tutkia selkeimpiätietoisuuden muotoja, ja välttää vaikeiden rajatapausten (tietoisuus alemmissa eläimissä ja artefakteissa, tietoisuuden eri muodot, itsetietoisuus...) kuvaamiseen ja luokitteluun liittyviä (mahd. implisiittisiä) teoreettisia sitoumuksia kunnes ilmiö ymmärretään paremmin. (Vrt. Havaintojen teoriapitoisuus, Moniste II)

(m2.3) Representaatiottulisi olettaa mahd. yksinkertaisesti organisoituneiksi, liian monimutkaisia (nonsymbolisia, nonlokaaleja) representaatioarkkitehtuureja ei tulisi rakentaa a priori ennen kuin empiirinen data sitä vaatii, "At this point we feel it more fruitful to explore the simpler hypothesis. It would be a pity to miss the simpler one if it were true." (p.258)

(M3)*Visuaalinen havaintokokemus kädellisissä (ihminen, makakiapina) on lupaava tutkimuskohde. Tästä on jo paljon tutkimustietoa ja valmiita psykologisia ja neurobiologisia *tutkimusparadigmoja."Perhaps the present most importatn experimental approach to finding the NCC is to study the behavior of single neurons in the monkey's brain when it is looking at something that produces a bistable percept" (àT4) (p.262)

(m3.1) (T4 & T6 à) Mitkä solut noudattelevat bistabiilissa havainnossa (behavioraalisesti raportoidun) havaintosisällön, mitkä ärsykkeen (distaalinen t. proksimaalinen) aikakehitystä? à psykometrisen ja neurometrisen käyrän sovittaminen.

Teoreettiset:

(T1)*Tavoitteena on parempi NCC:n neurotieteellinen tuntemus (àT4*) (ei a priori filosofinen tietoisuuden ongelman selvittäminen (M2))

(t1.1) NCC määritellään tässä: täsmälleen silloin kun informaatio on eksplisiittisesti esittyy (representoituu) NCC:ssä (Neuronal Correlate of Consciousness) (àT2) se on läsnä tietoisuudessa tajunnan sisältönä.

(t1.1.1) Oletus: on todellakin olemassa yhtenäinen NCC ilmiö neuraalisella tasolla. Eri tietoisuuden muotojen (àt3) taustalla on yhtenäinen NCC.

(t1.1.2) Oletus: representaatiot voidaan löytää aivoista ja identifioida neurobiologisesti, solutyyppien, konnektiviteetin, lokalisaation tmv. mukaan.

(T2)*Representoituminen on eksplisiittistä (ja *symbolista). Tiedon representoituminen edellyttää enemmän kuin tarvittavan informaation läsnäoloa, että se voidaan "periaatteessa lukea" solun aktivaatiosta (vrt. analogia: väriä koskevaa informaatiota on verkkokalvolla, mutta verkkokalvo ei näe värejä).

(t2.2) Representaatiot muodostavat hierarkiat sekä sisällön konkreettisuuden-abstraktisuudenja neuraalisen implementaation periferaalisuuden-sentraalisuuden mukaan (s.o. kaksi eri merkitystä top-down bottom uo erottelulle).

(t2.3) Identifioitavat (t1.1.2) representaatiot ovat pieniä, suuruusluokkaa 10² - 10³neuronia.

(t2.4) Tiedostaminen edellyttää että eri puolille järjestelmää "hajautetut" representaatiot "sidotaan" kompleksisemmaksi koherentiksi representaatioksi ympäristön kohteesta (binding problem). (àt5.2).

*(T3)*Tietoisuudesta on eri muotoja ja asteita: primääri havaintotietoisuus, itsetietoisuus, muuntuneet tietoisuuden tilat kuten hypnoosi ja uni jne.

(t3.1) Luonnollinen kieli ei ole välttämätöntä tietoisuudelle - myös muilla korkeammilla nisäkkäillä (ainakin niillä, mahdollisesti muillakin eläimillä) on tietoisuus (àM2).

*(T4)*Millaisia ovat rakenteeltaan ne solut jotka muodostavat NCC:n? Missä ne sijaitsevat? Mihin kortikaaliseen kerrokseen en kuuluvat? Mihin ne projisoivat? Mistä ne saavat syötteensä? Millaiset ovat niiden vasteet ko. syötteeseen, millaisia ovat niiden aktiopotentiaalisarjat?

(t4.1) Ne ovat temporaalisesti korreloituja ja koodaamansa informaation (ne "aktivoituvat", t. aktivaatio muuttuu kun esittymistä tapahtuu) suhteen ja strukturaalisesti isomorfsia suhteessa tajunnan sisältöihin (eri solutason fysiologiset "elementit " vastaavat eri sisältöelementtejä).

(t4.2) Visuaalisen NCC:n muodostavat visuaaliset representaatiot eivät ole V1:llä.

(t4.2.1) Perustelu: V1 ei projisoi suoraan frontaalisiin tahdonalaista toimintaa suunitteleviin keskuksiin. V1 neurometriset käyrät ovat matalan tason, input-driven käyriä, eivätkä siis vastaa tietoisen kokemuksen rakennetta.

(T5) Miksi olemme tietoisia yksilöitä, emmekä zombiekokoelmia?

(t5.1) "Philosophers in their carefree way, have invented a creature they call a 'zombie', who is supposed to act just as normal people do but to be completely unconscious. This seems to us to be an untenable scientific idea." Ajatus koko yksilöstä zombiena ei ole mielekäs ajatus; siihen luultavasti sisältyy implisiittisesti joku ajatusvirhe. Ajatuskokeesta ei liene mitään hyötyä empiiriselle tutkimukselle.

(t5.2) Jos kognitiivisia alisysteemejä on kovin paljon, on järkevää että järjestelmässä on myös yhtenäinen "työtila" johon kaikki voidaan koota yhteen (Vrt. Massiivinen modulaarisuus).

(t5.3) Tietoisuusrepresentaatiot ovat "sentraalisia", tulkitsevat tilanteen sekä havaintotiedon (bottom-up) että taustatiedon (top-down) pohjalta, ja tämä tulkinta on käytettävissä tahdonalaisen toiminnan suunnitteluun ja ohjaamiseen.

(T6) Bistabiili havainto: kaksi sisällöltään erilaista perseptuaalista tilaa, vaikka stimulus/visuaalinen input pysyy "oleellisesti muuttumattomana". Esim. vaihduntakuviot saavat aikaan tällaisia.

Lisää lukemista:

Block, N. (2005). Two Neural Correlates of Consciousness. Trends in Cognitive Sciences, 9, 46-269. Tärkeä fenomenaalisen ja introspektiivisen tietoisuuden erottelu.

Crick F. & Koch C. (1998). Consciousness and Neuroscience. Cerebral Cortex, 8: 97-107. Löytyy myös teoksesta: Bechtel et al. (toim.): Philosophy and the Neurosciences: A Reader. Blackwell, Malden MA. 2001. Modernin empiirisen (neurotieteellisen) tajunnantutkimuksen lähtökohdat.

Nagel, T. (1979): 'What Is It Like to Be a Bat?', teoksessa Nagel, T.: Mortal Questions. Cambridge University Press, Cambridge, 1979. ss. 165-180. Tajunnantilojen subjektiivisuuden modernin ongelman perusmuotoilu.

Jackson, F. 'What Mary Didn't Know'. Journal of Philosophy, 83 (5): 291-295. Tajunnantilojen subjektiivisuus. Kuuluisa ajatuskoe aivotutkija Marystä.

Searle, J. (1997). The mystery of Consciousness. Londin: Granta Books. Yksi siteeratuimpia teoksia tietoisuuden ongelmasta.

Wittgenstein, L. (1981). FilosofisiaTutkimuksia. Porvoo: WSOY. Yksityisen kielen argumentti esitetään tässä teoksessa.